Synnytys kehoa kuunnellen

Synnytyskertomukset 2019 ja 2017. Ensin kirjoitettu voimaannuttava synnytyskokemus, sen jälkeen haastavampi.

Sain kokea upean ja korjaavan vesisynnytyksen kuukausi sitten 😍
Kävin hypnosynnytysvalmennuksessa ja harjoittelin raskausaikana rentoutus ja hengitystekniikoita. Synnytys käynnistyi supistuksilla iltapäivällä. Odottelimme kotona, enkä meinannut uskoa että synnytys nyt oikeasti alkaisi. Kun supistuksia oli tullut muutaman tunnin alle 5min niin asensimme tensin ja lähdimme ajamaan sairaalalle (1h). Sairaalalla olin vasta 3cm auki, mutta saimme jäädä saliin. Satasairaalan synnytyshuone oli upea! Seinällä iso kangas johon sai itse valita maiseman, hämärä valaistus, rentouttavaa musiikkia ❤

 

Kun olin 6cm auki sain siirtyä ammeeseen. Tähän asti supistukset olivat olleet helposti siedettäviä hengitysten, alkuun tensin ja sitten veden avulla, mutta turvauduin myös ilokaasuun (mikä loistava helpotus). Lopulta minulle tuli tunne, että tarvitsen nyt jotain muutakin (mietin että voisinko olla jo kokonaan auki ja onko nyt se hetki mistä hypnosynnytyksessä oli puhuttu) kätilö tutki ja totesi että olen täysin auki ja heti kun tuntuu niin saa ponnistaa. Tästä meni 6min ja vauva syntyi veteen 😍 kaikki vaiheet meni "oppikirjan mukaan" kuten tuo lopun tunne että en pysty tähän ilman kunnon lääkkeitä. Oli kuitenkin niin hienoa, että en tarvinnut epiduraalia ja palautuminen tästä synnytyksestä on ollut todella paljon helpompaa! ❤

 

 

Esikoisen synnytys oli haastavampi. Esikoinen käynnistettiin noin rv 42. Käynnistys aloitettiin maanantaina ja vauva syntyi keskiviikkona. Ma-ti sain cytoja, jotka aiheutti supistuksia 5-10min välein, mutta ne olivat tehottomia. Keskiviikkona sain jo jonkin verran supistuksia itse eikä cytoja enää annettu, lääkäri puhkaisi kalvot, olin tässä hetkessä vain 2cm auki, mutta kalvo näkyi sen verran että sai puhkaistua. Siirryimme saliin ja pyysin epiduraalia, koska aloin olla niin loppu kun olin jo valvonut 2vrk. Kun epiduraalia laitettiin sain erittäin voimakkaan ponnistustarpeen ja keho tärisi. Epiduraalin laiton jälkeen kätilö totesi (ja ihmetteli) että olen täysin auki ja aloimme ponnistaa. Epiduraali vei tunnon, en tuntenut oikein mitään miten ponnistaa. Parin minuutin ponnistamisen jälkeen vauvan syke katosi. Paikalle kutsuttiin lääkäri ja hoitohenkilökuntaa tehokärryjen kera. Oli aika kaaosta hoitajat huutaa ponnista, leikattiin eppari ja onneksi vauva syntyi kun lääkäri totesi että jos nyt ei synny niin hätäsektio. Kun vauva oli syntynyt niin kätilö totesi "oho scalp-johto on mennyt poikki", vauvalla ei siis ollut onneksi oikeasti mitään hätää. Ainoa asia mikä harmittaa oli turhaan tehty eppari ja "liian nopea" ponnistusvaihe. Olin synnytyksen jälkeen todella kipeä.

Aivan uskomatonta miten hyvässä kunnossa olin nyt tästä toisesta heti synnytyksen jälkeen, pystyin kävelemään normaalisti ja istumaan mikä esikoisen jälkeen vei pari viikkoa aikaa ❤Kiitos kuuluu hypnosynnytysvalmennukselle/Annalle 😍

- Terhi

Jankan synnytyskertomus

Thank you very much for being a part of my delivery in Pori Hospital.

Although it was a very long delivery, the majority of the time we were in happy, relaxed and positive vibes due to the hypnobirthing (and Anna’s support and care ❤️). Ending was a bit hard because of incorrect position of my daughter but we made it naturally til the end 👏
I wish everyone had a nice experience of birthing their child because it is really possible 😘
- Janka

Lisää kokemuksia

Etusivulle


Saaran synnytyskertomus

Osallistuin Annan hypnosynnytyskurssille kesäkuussa 2018 rv. 36. Ajankohta oli viikkoihini nähden hieman myöhäinen, mutta kannatti silti. Siskoni suositteli hypnosynnytystä ja ennen kurssille osallistumista olin lukenut aiheesta kirjan ja alkanut tehdä hieman harjoituksia. Ensimmäinen synnytykseni oli pitkä ja rankka ja päättyi imukuppisynnytykseen ja episiotomiaan, minkä vuoksi koin tarpeelliseksi valmistautua eri tavalla toiseen synnytykseeni. Ensimmäisen raskauden aikana neuvolan perhevalmennus meni minulta ohi paikkakunnanvaihdoksen takia ja olin siis HUSin ja neuvolan tarjoaman videon varassa. Tällä kertaa halusin onnistua mahdollisimman luonnonmukaisessa synnytyksessä ja olla itse paremmin valmistautunut.

Synnytys käynnistyi supistuksilla rv. 40+4. Kotona kävin lämpimässä suihkussa ennen sairaalaan (TYKS) lähtöä. Sairaalassa meidät otettiin synnytyssaliin heti alkutarkastuksen jälkeen. TYKS:ssa luomusynnytystoiveemme otettiin hyvin huomioon koko synnytyksen ajan. Esimerkiksi scalp-anturi laitettiin vasta synnytyksen loppupuolella, kun se oli tarpeellista vauvan kannalta.

Pärjäsin koko synnytyksen ilman lääkkeellistä kivunlievitystä ilokaasua lukuun ottamatta. Sairaalassa minulla oli tens-laite käytössä sekä jumppa- että pähkinäpallo. Lisäksi mieheni hieroi ja silitti selkääni. Minulle ei missään vaiheessa edes tarjottu lääkkeellistä kivunlievitystä, aivan kuten olin toivonutkin. Yhdessä vaiheessa itselläni oli sellainen oli, että jotain pitäisi saada, mutta mieheni jaksoi kannustaa ja tsempata, enkä sitten pyytänyt mitään. Hengittämisellä oli erittäin suuri merkitys jaksamiseni kannalta. Hypnosynnytyskurssilla oppimieni mielikuvien ylläpitäminen oli vaikeaa, mutta hengittäminen onnistui hyvin.

Kaikki sujui siis hyvin aivan viimeiseen kuuteen minuuttiin saakka. Vauvan pään jo ollessa ulkona todettiin hartiadystokia, eli vauva oli hartioistaan kiinni synnytyskanavassa. Napanuora oli lisäksi kietoutunut hartioiden ympärille. Paikalle hälytettiin kaksi lääkäriä ja yksi kätilö lisää (paikalla olivat siis jo oma kätilöni sekä avustava kätilö). Jalkojani pumpattiin hartioiden yli ja vatsaani painettiin. Toinen lääkäreistä sai kädellään autettua vauvan käden parempaan asentoon ja sain synnytettyä vauvan. Synnytyksen lopussakaan en tarvinnut muuta kuin ilokaasua, enkä edes revennyt kuin ihan vähän, eikä sitä edes ommeltu. Vauvamme syntyi hengittämättömänä ja kiidätettiin saman tien lastenlääkärin luo. Siellä hän alkoi melko pian hengittää itse saatuaan siihen apua ja saimme hänet takaisin saliin 20 minuutin kuluttua. Lääkärin ja kätilön mukaan en olisi itse voinut mitenkään vaikuttaa hartiadystokiaan, eikä sitä olisi voinut ennakoida mitenkään. Vauvamme tosin oli isomman puoleinen kokoiselleni naiselle (53 cm, 4140g).

Synnytyksen jälkeen olen palautunut fyysisesti varsin nopeasti ja hyvin verrattuna ensimmäiseen synnytykseeni. Pari tuntia synnytyksen jälkeen istuin jo sängyn laidalla ilman ongelmia. Muutama päivä synnytyksen jälkeen oloni oli toki aika moukaroitu synnytyksen loppuvaiheen vuoksi. Olen varsin tyytyväinen siihen, että kävin kurssin ja harjoittelin ahkerasti hengittämistä ja kuuntelin rentoutusnauhoja. Olisin varmaan ollut vielä paremmin valmistautunut, jos olisin käynyt kurssin aiemmilla raskausviikoilla ja saanut harjoitella kauemmin. Kuitenkin varsin lyhyellä harjoittelulla sain sellaisen synnytyksen, jota olin toivonut, loppua lukuun ottamatta. TYKS:ssa nuorehko mieskätilömme suhtautui varsin positiivisesti ja kunnioittavasti hypnosynnytykseen.

Lisää kokemuksia

Etusivulle


Marjukan synnytyskertomus

Kävin Annan hypnosynnytysvalmennuksen kesäkuussa mieheni kanssa. Toiveissani oli aktiivinen ja lääkkeetön synnytys ja koin että hypnosynnytysvalmentaumisesta ja muusta valmistautumisesta oli ääretön apu etenkin kun olin ensisynnyttäjä.

Tässä synnytyskertomukseni ❤️.

Lapsivesi meni perjantaina 17.8. klo 16 ja käytiin näytillä sairaalassa, ei ollut onneksi streptokokki b:tä. Lähdettin kotiin yöksi, kun ei juuri ollut supistuksia. Yöllä niitä vähän tuli ja tyhmänä valvoin koko yön.

24h vesien menosta piti mennä sairaalaan viimeistään takas ja la klo 16 ei ollut vielä kunnon supistuksia. Sairaalassa ehdottivat la illalla kohdunsuun kypsyttämistä cytotecillä, jonka sit otin kun kunnon supistuksia ei kuulunut. La illalla sain ihanaa vyöhyketerapiaa ja akupunktiota ja supistukset alkoi yötä vasten. Seuraavakin yö meni valvoessa ja supistuksissa. Aquarakkuloiden ja kaurapussien ja hengityksen sekä rentoutumiseen keskittymisen avulla valvoin. Avauduin hitaasti ja väsymys painoi.

Su 19.8. aamulla noin klo 11 pääsin synnytyssaliin. Käytin pe-la yöstä asti tens-laitetta ja hengitystä ja ääntelyä. Hitaasti edennyt alku mutta sit loppu meni vauhdikkaammin. Pääsin vesialtaaseen jossa olin noin 5h ja synnytin kyykyssä veteen. Poika syntyi silmät auki ❤️. Kätilöt oli hurjan ihania ja oli lukenut mun toiveet. Oli pitkä, väsyttävä, hurjakin mutta ihana kokemus kun jaksoin ilman kipulääkkeitä ja miehen tuella.
- Marjukka

Lisää kokemuksia

Etusivulle


Rentoutuminen auttaa kun epiduraalia ei saanut

Synnytin Kukka-tyttäremme tyksissä 7.2. Esikoisen sain 2013 pitkän ja rankan synnytyksen saattelemana.

Päätin jo aivan tämän toisen raskauden alkupuolella että aion opiskella ja valmistautua synnytykseen mahdollisimman hyvin. Hypnosynnytykseen tutustuminen oli todella iso apu minulle joka kärsin kovasta synnytyspelosta. Sain valettua itseeni varmuutta ja huomasin pelkojen väistyvän mitä enemmän opiskelin ja rentouduin äänitteiden kanssa. Ennen h-hetkeä tein Annan opettamia spinning babies liikkeitä koska vauva oli perätilassa (hän kääntyi noin kk ennen laskeattua aikaa) ja kävin osteopaatilla käsittelemässä lantiotani.

Synnytys alkoi 6.2 vesien menolla noin klo 09.00 ja jo 11.00 oltiin tyksissä kovien säännöllisten supistusten vuoksi. Hengityksen avulla sain kivut ja mielen pysymään kurissa. Lantiota pyöritellen mentiin suht pitkälle.

Synnytys ei kuitenkaan vielä ollut käynnissä, mutta saimme jäädä tyksiin odottelemaan... virhe. Jouduin huoneeseen jossa oli muitakin ihmisiä ja oma hyvä fiilikseni ja keskittymiseni oli tiessään. Onneksi minulla oli tens-laite. Boosti oli kovassa käytössä samoin kuin synnytyshyminä. Kuuntelin rentoutuksia puhelimelta ja yritin päästä uudelleen takaisin synnytyskuplaan.

Puhelin soi ja sain tiedon että meidän 4v esikoinen oksentaa hoitopaikassaan. Siinä oli viimeisetkin toiveet rentoutumisesta tiessään... voi sitä huolen määrää.

En missään vaiheessa tehnyt päätöstä lääkkeettömästä synnytyksestä, vaan annoin itselleni luvan mennä sen mukaan mikä siinä tilanteessa tuntuu parhaalta. Odotin helpotusta kipuihin jo kovasti kun kello alkoi olla 20:00 illalla. Pääsimmekin saliin ja minulle ehdotettiin ammetta. Se ei tuntunut hyvältä vaihtoehdolta, vaan menin suihkuun.

Olimme käytännössä kahden mieheni kanssa koko salissa olo ajan. Hän täytti toiveitani ja voin kertao että ilman Jimin tukea olisi usko loppunut jo kättelyssä. Se että hän oli mukana hypnosynnytyskurssilla oli minulle todella tärkeää. Jimi oli sisäistänyt asiat hyvin ja osasi näin tsemapata ja toi turvaa.

Kätilöltä sain tiedon että koska tyksissä on todella kiire en voi saada epiduraalia. Ei ollut ketään joka sen olisi voinut laittaa. Mennään akuneuloilla ja kuumalla vedellä. Tämä selvä. Meinasihan siinä usko loppua, mutta 3,5 h myöhemmin oli minulla tyttö sylissä akuneulojen, kohdunkaulanpuudutteen, hengitysten ja veden voimalla. Tens-laitteesta suostuin luopumaan vasta kun oli aivan pakko.

Olen onnellinen että en saanut epiduraalia ja että olin opiskellut synnyttämistä. Olo oli synnytyksen jälkeen mitä parhain. En ollut väsynyt tai kipeä. En tarvinut palautumisaikaa. Moni ihmetteli kun olin heti jalkeilla ilman minkään näköisiä vointeja tai oloja. Myös synnytyspelko on nyt täysin selätetty ja toiveena on että pääsisin vielä kokemaan sen ihan oikean hypnosynnytyksen.

Lisää kokemuksia

Etusivulle


Hieno yhteistyö kumppanin ja kätilön kanssa

Pienen kukkasen syntymä

Ennen laskettua aikaa supistuksia tulee viikon välein. Ensimmäisellä kerralla ne tuntuvat lähinnä voimakkailta kuukautiskivuilta alaselässä, mutta herättävät kuitenkin aamulla ylös sängystä. Lääkärintarkastuksessa viikolla 36 paikat ovat jo olleet hieman auki ja pehmenneet, vaikka en ole tunnistanut erityistä supistelua. Viikkoa ennen laskettua aikaa herään aamuyöllä supistuksiin, joita tulee 2-8 minuutin välein ja ne kestävät 1-2 minuuttia kerrallaan, mutta loppuvat noin kolmen tunnin kuluttua kokonaan. Supistuksista johtuen arvelen, että vauva syntyisi ennen laskettua aikaa, mutta supistuksia ei enää kuulu uudelleen. Laskettuna päivänä 13.6. alan olla kypsänä neljän seinän sisällä oloon ja lähdemme Iisalmeen viettämään kaupunkipäivää. Olo on ok ja tulee käveltyä ja oltua jalkojen päällä paljon. Edellispäivänä olen huomannut pienen möntin mahdollista limatulppaa housuissa.

Seuraavana päivänä 14.6. herään klo 6.20 supistuksiin. Ihmettelen, kun purentalihakset tuntuvat kipeiltä ja arvelen, että ehkä supistuksia on ollut jo jonkin aikaa, mutten ole herännyt niihin. Nousen pian sängystä, koska paikoillaan oleminen tuntuu hankalalta, ja kellotan supistuksia. Niitä tulee 2-7 minuutin välein ja ne kestävät noin minuutin, mutta ovat paljon voimakkaampia kuin edelliskerralla ja arvelen, että tällä kertaa päästään tositoimiin. Vessassa käydessä housuissa on ruskeaa tuhrua. Pysyn koko ajan liikkeessä, koska paikallaan oleminen tuntuu tukalalta, ja lähden mökkipihalle kävelemään. Mieli on positiivinen ja innostunut, ja alan valmistautumaan sairaalaan lähtöön. Herätän Lassen pari tuntia oman heräämiseni jälkeen, että tänään lähdetään Kuopioon. Haluan kuitenkin odottaa lähdön kanssa, kunnes olen aivan varma, etteivät supistukset lopu kesken kaiken. Lasse soittaa Elokuu –bändin musiikkia ja tuntuu hyvältä jammailla musiikkiin, joten otan varmuuden vuoksi myös menevää musiikkia mukaan synnytykseen. Syön vielä aamiaista, vaikka tuntuu hankalalta keskittyä syömiseen. Lassekin kommentoi sitä katsellessaan, että taitaa minulla olla vähän tukala olo.

Kymmenen maissa sanon, että eiköhän lähdetä, mutta kehotan Lassea vielä kastelemaan kasvimaan. Lassen puuhaillessa mökkiä lähtökuntoon menen jo istumaan autoon ja hengittelemään hidashengitystä eli pitkää, tasaista sisään- ja uloshengitystä. Olen rauhallinen ja keskittynyt, mutta lähtö alkaa jo tuntua tarpeelliselta. Auton ovi on auki ja katselen hyttysiä, jotka laskeutuvat auton pinnoille, mutta karttavat minua. Olo on meditatiivinen.

Viimein lähdemme matkaan klo 10.20. Supistuksia on kestänyt tähän mennessä neljä tuntia enkä ole kellottanut niitä sitten heräämisen. Lassea kiellän kuuntelemasta radiota ja keskityn itse silmät suljettuina hengittelemään ja kuuntelemaan sateenkaarirentoutusta iPodilta. Täytän sisäänhengityksellä mielikuvissani ilmapalloja ja uloshengityksellä lähetän ne ilmaan. Matkaa on 120 km, ja hieman ennen Kuopiota Lasse kysyy, mennäänkö sairaalaan vai ystävien luo, koska vaikutan hämmentävän rauhalliselta. Mennään ehdottomasti sairaalaan. KYSin aula on remontin keskellä, ja seesteisestä itsehypnoositilasta siirtyminen markkinatunnelman läpi kohti synnytysosastoa on erikoinen kokemus.

Olemme perillä klo 12, ja hetken vastaanottohenkilökunnan ihmettelyjen jälkeen - olemmehan Espoosta ja synnyttämässä Kuopiossa - kätilömme Mimmi esittäytyy ja ohjaa meidät tilavaan huoneeseen. Lasse lähtee pysäköimään autoa ja hakemaan sairaalakasseja, minä annan kätilölle synnytystoivelistan ja kerron, että toiveenamme on luonnollinen synnytys. Kestää jonkin aikaa ennen kuin ymmärrän olevani esitutkimushuoneen sijasta jo varsinaisessa synnytyssalissa. Kätilö lukee synnytystoivelistamme tarkkaan ja kommentoi positiivisesti, sanoo ehdottomasti kannustavansa toivomaamme luonnolliseen synnytykseen ja pitävänsä sitä hienona, mutta muistuttaa myös, etten olisi liian ankara itseäni kohtaan. Hän on myös hyvin kiinnostunut kuuntelemastani sateenkaarirentoutusnauhoitteesta ja muista keinoista, joita haluan käyttää. Ensin hän tunnustelee vatsaani päältäpäin käsin: “Voi kuinka siro vauva! Voi miten suloinen hän on!” Klo 12.10 mitataan vauvan sydänääniä, ja koska käyrä näyttää tasaista 130 leposykettä, minua pyydetään juomaan mehua. Sydänäänet vilkastuvat hieman. Supistuksia tulee 2-4 minuutin välein. Istun hetken lämpöpussi alaselän takana, paikallaan ollessa tuntuu hyvältä, mutta istuma- asennossa liikahtaminen aiheuttaa tukalaa oloa.

Klo 13 tehdään sisätutkimus, ja ilokseni kohdunsuu on avautunut 4 cm. Kohdunsuu on takana ja reuna hyvin ohut. Istun tutkimuksen jälkeen pallolle, mutta istuminen ei tunnu pallonkaan päällä kivalta, joten seison ja liikun pystyasennossa. Syön välipalaa, sisätutkimus on tuonut lisäpotkua supistuksiin ja olo alkaa olla tukalampi, joten siirryn sängylle hengittelemään ja kuuntelemaan sateenkaarirentoutusta. Tästä eteenpäin olen lähes koko ajan silmät kiinni omassa maailmassani ja ympärilläni tapahtuvat asiat eivät juurikaan rekisteröidy. Olen tallentanut muun muassa kaikenlaista tilanteeseen sopivaksi ajattelemaani musiikkia iPodiin, mutta lopulta annan vain sateenkaarirentoutuksen pyöriä toistolla taustanauhana koko loppusynnytyksen ajan. Lasse tarjoaa välillä juotavaa, kätilö antaa tilaa ja tarkkailee syrjemmältä. Siirryn konttausasentoon suihkuun, jossa Lasse suihkuttaa kuumaa vettä alaselkääni ja hieroo selkää, nämä tuntuvat hyvältä. Lasse ihmettelee, kuinka kuumaa vettä haluan selkääni, koska selkä kuulemma loistaa helakanpunaisena. Hengitän jatkuvasti hidashengitystä, mutta uloshengitys nenän kautta ei tunnu hyvältä, vaan hengitän sisään nenän kautta ja ulos suun kautta. Ajattelen hypnosynnytyksen mielikuvaa silkkinauhoista, jotka avautuvat kohdun ympäriltä, vaikka etukäteen valmistautuessa tämä mielikuva ei ole tuntunut itselleni toimivalta. Kätilö haluaa kuunnella uudelleen vauvan sydänääniä ja lupailee, että sen jälkeen pääsen ammeeseen. Supistuksia tulee 2-3 minuutin välein, mutta vauvan sydänäänet pysyvät leposykkeessä. Käyrien seuraaminen ja paikoillaan pysyminen hankaloittaa oloani, sillä muutoin keinutan lantiotani pienellä liikkeellä lähes koko ajan ja keskityn vain omaan maailmaani. Kätilö on vauvasta hieman huolissaan, koska sydänäänissä ei ilmene tavanomaista vaihtelua. Pääsen ammeeseen, jossa hengittelen, huokailen ja pyöriskelen, vesi tuntuu hyvältä.

Lasse käy välillä syömässä, jotta jaksaa taas olla tukenani, hypnoottinen rentoutusnauha ja kuuma, kostea ilma alkavat verottaa hänenkin jaksamistaan. Sydänääniä haluttaisiin kuunnella vielä kerran, mutta supistuksia tulee niin tiheästi ja voimakkaina, että kestää kauan ennen kuin suostun nousemaan ammeesta. Tälläkin kertaa vauva pysyy rauhallisena, mutta sisäreisieni hermoja kiskoo paikoillaan maatessa, olo on tukala ja alan kiemurrella ja roikkua kiinni Lassessa. Lasse huomaa, että kun en seuraa sydänkäyrää vauvan sydänäänet vaihtelevat enemmän, joten laitan silmät jälleen kiinni ja rentoudun, Lasse seuraa käyriä puolestamme ja alkaa tsemppaamaan minua sanallisesti, kehottaa keskittymään ja rentoutumaan, koska huomaa tukalammaksi käyneen oloni.

Kätilö käy keskustelemassa sydänkäyristä lääkärin kanssa, ilmeisesti lääkärin mielestä kaikki on hyvin, koska aiheeseen ei enää palata. Kätilö kysyy, saisiko tarkistaa kohdunkaulan tilanteen ja haluan itsekin kuulla, mikä tilanne on. Kätilö ratkeaa riemuun kohdunsuuta tarkistaessaan: “Minä niin toivoin tätä sinulle! Oi kun hienoa!” – kohdunsuu on 9 cm auki. Tämä tieto ja kätilön innostus rohkaisee minua kovasti, saan uutta voimaa. Saan vielä mennä ammeeseen tai suihkuun, mutta koska ammeeseen ei saa synnyttää tässä sairaalassa ja kun en usko enää kykeneväni nousemaan ammeesta pois, valitsen suihkun ja konttausasennon. Pian suihkuun pääsyn jälkeen poksahtaa lapsivesi ja verinen kökkäre virtaa alas viemäriin. Alkaa ponnistuttaa. Lasse vetää hälytysnarusta ja kylpyhuoneeseen pelmahtaa kätilöitä, oma kätilömme saapuu hetken kuluttua. Siirryn takaisin synnytyssaliin, kohdunsuu on täysin auki ja saan luvan antaa vauvan tulla.

Kätilö ehdottaa, että konttausasento voisi sopia minulle ja kokeilen sitä nojaten ylös nostettuun sängyn selkämään. Lisää lapsivettä roiskahtaa sängylle. Koen tarvitsevani lisää fyysistä tukea ja siirryn puoli-istuvaan asentoon, painan käsillä tukea alaselän alta. En pysty hengittelemään vauvaa rauhallisesti ulos, koska vatsalihaksissani tuntuu ahdistavalta ja kipeältä, vaan haluan käyttää lisävoimaa raajoista vauvaa ulospäin suuntaavan voiman luomiseen, hengityksen mukana purkautuu ääntä. Haron jaloillani tukea ja jalkapohjieni alle ilmestyy kätilön olkapäät tukea antamaan. Lasse on koko ajan vierelläni tukena. Kätilö tarkistaa tilanteen ja kysyy, haluanko kokeilla oman lapseni päätä, tunnen sormillani hiukset pienessä päässä ja saan taas lisää voimaa. Minulle esitellään saliin saapunut uusi kätilö, joka ottaa toisen jalkani tuettavaksi, mutta ote ei tunnu tukevalta, haron tukevampaa pintaa, Lasse tulkkaa toiveitani uudelle kätilölle. Alavatsassani alkaa tuntua väsymystä, vauvan pää venyttää alapään ihoa kipeästi, tuntuu etten jaksa. Kurkkuani kuivaa ja sattuu monen tunnin syvästä hengittämisestä. Saan kuulla, että vauvan pää on jo puoliksi ulkona ja korva näkyy, kokeilen lapseni päätä kädelläni ja tunnen odotettua enemmän päätä, pienen korvan... Toinen käsi on kuulemma poskella, kätilö kommentoi, että vauva juttelee jo. Kohta lapsi on ulkona, tuntuu “plo-o-oo-ps” ja avaan hämmentyneenä silmäni, pieni vaalea rääpäle on kätilön käsissä ja hänet lasketaan rinnalleni. Kysyn, onko hän tyttö vai poika, kätilö kysyy Lasselta miten on, Lasse toteaa vauvamme tytöksi. “Hei Lilja”, sanon.

Pieni ihminen itkee ensimmäisen itkunsa, katsoo minua virkeänä viirusilmänä, silmänympärykset vihaisen punaisina. Hän etsii rintaani, mutta löytää sen hämmentyneenä vasta hetkisen kuluttua, vierelleni siirrettynä. Jossain välissä jälkeiset syntyvät, ennakkotoiveeni mukaan ilman oksitosiinipiikkiä, ja minulle laitetaan kolme pintatikkiä välilihaan. Pieni perheemme saa viettää ensimmäiset yhteiset hetkensä rauhassa synnytyssalin hämärässä toisiamme ihastellen ja ihmetellen. Suihkussa käydessäni pieni hentoinen vauvamme antaa näytteen mahtavista äänivaroistaan punnituksen aikana, isän ihoa vasten hän merkkaa isän solisluuhun fritsun omistusmerkikseen.

Lilja syntyi klo 18.55, raskausviikolla 40+1. Hän painoin 3120 g, pituutta oli 48 cm ja päänympärys 33 cm. Sairaalasta saadussa synnytyskertomuksessa synnytyksen ensimmäisen eli avautumisvaiheen kestoksi on merkitty 11 h 45 min, toisen eli ponnistusvaiheen kestoksi 10 min ja kolmannen vaiheen eli jälkeisten syntymän kestoksi 15 min. Oma ajan- ja paikantajuni katosi hypnosynnytyksessä, enkä ole kovin tietoinen, mitä ympärilläni todellisuudessa tapahtui. Vaikka Lassen toimet on mainittu tässä vain muutamaan otteeseen, hän oli korvaamattoman tärkeä kumppani ja kanssakulkija koko synnytyksen ajan. Ihana kätilömme Mimmi suhtautui toiveisiimme suurella kunnioituksella eikä esimerkiksi kertaakaan kysellyt kivusta tai tarjonnut lääkkeellistä kivunlievitystä, juuri kuten olimme toivoneet. Suuri osa toivomamme luonnollisen synnytyksen onnistumisesta johtui yhdessä käymästämme hypnosynnytyskurssista ja ennakkoon tekemistäni rentoutus- ja mielikuvaharjoitteista, joiden johdosta olin luottavainen, rento ja rauhallinen ja koin, että minulla oli välineitä selviytyä synnytyksestä toivomallani tavalla. Olen hyvin onnellinen saatuani tämän mahdollisuuden. Niin, ja miksi Liljan sydänäänet pysyivät niin tasaisina koko synnytyksen ajan? Hän taisi nukkua rauhallisesti koko ajan ;)

Lisää kokemuksia

Etusivulle


Hypnosynnytys.fi synnytystarinoita

Toinen synnytys yllättää helppoudellaan

Kesä 2014 oli heinäkuussa ja elokuussa jatkuvan helteinen. Vaikka raskaana oleminen ei niissä lämpötiloissa ollut herkkua, ei vauva-arkikaan hikisen nihkeissä tunnelmissa houkutellut. Päivät kuluivat Lukan kanssa hellemekossa hissuksiin tepastellen lähinnä lähipuistossa ja omalla pihalla. Liikkuminen paikasta toiseen oli lämmön ja supistusherkän kohdun takia minimaalista.

Pitkä kesä oli siis takana kun 19.8 maanantain ja tiistain välisenä yönä viikolla 41+2 tunsin ensimmäisiä kevyitä supistuksia harvakseltaan. Supistukset jatkuivat tiistaina noin puolen tunnin välein, joskus välissä saattoi olla tilapäisesti varttikin. Nuo kevyet tuntemukset eivät oloani häirinneet millään tavalla ja ajattelin synnytyksen olevan helposti vielä päivien päässä.

Nukuin tiistain ja keskiviikon välisen yön harvinaisen hyvin, vaikkakin aamuyöstä supistuksia tuntui valveunessa jonkin verran. Aamulla tunsin supistuksia silloin tällöin ja edellispäivästä poiketen pyysin miestäni Mikaa olemaan töissä puhelimen ääressä, jos vaikka soittaisin hänet kotiin avukseni. Lähdimme aamulla Lukan kanssa saattamaan Mikaa junalle ja tuona 15 minuutin kävelymatkan aikana supistuksia tuli viiden minuutin välein. Ne olivat kuitenkin niin hentoisen kevyitä että Mika lähti junalla töihin ja me tallustimme Lukan kanssa kaksin kotiin. Supistukset harvenivat taas, enkä oikeastaan huomannut niitä ennen kuin Lukaa nukuttaessa maatessani patjalla pojan sängyn vieressä tuutulaulua laulelemassa. Tuolloin sain yhden säikäyttävän kovan supistuksen joka pakotti kontilleen ja sai nukahtamaisillaan olleen Lukankin heräämään.

Pojan lopulta nukahdettua soitin Mummalle että Lukan olisi varmaan parasta tullan herättyään mummolaan. Sovimme lepääväni päiväunien ajan ja Mumman saapuvan tunnin päästä kello yksi.

Tuo tunti yksin rauhassa oli synnytykseni ihanin, mielenkiintoisin ja mieleenpainuvin vaihe. Olin käynyt loppuraskaudessa hypnosynnytys-kurssin mieheni kanssa, ja rentoutunut sen jälkeen säännöllisesti kurssiin sisältyvien rentoutusäänitteiden kanssa. Olin käyttänyt paljon aikaa luodakseni synnytyksestä helpon ja rauhallisen mielikuvan ja olin äärettömän utelias kokemaan, voiko synnytyskipuun itse vaikuttaa mielen avulla. Jännitystä lisäsi se, että ”harjoitellessa” minusta aina tuntui, etten oikein osaa rentoutua ja pohdin, onnistuisikohan se synnytyksessäkään.

Oli uskomatonta tuon maagisen tunnin aikana kokea oman mielen mahti! Istuin jumppapallon päällä sohvatyynyihin nojaten ja kuuntelin rentoutusäänitettä. Ja koin valtavaa rauhaa ja pelkkiä aaltoja supistusten tullessa. Taisin itkeäkin hieman - on hienoimpia juttuja maailmassa tuntea tuolla tavalla kuinka voimakas oma mieli on. Upeaa kokea, kuinka mielessä voi ollakin vain juuri se yksi ajatus jota siellä haluaa ylläpitää ja jota on viikkojen ajan harjoitellut. Valmistautuessani synnytykseen en koskaan päässyt tähän keskittyneeseen mielentilaan, jonka nyt koin yksin olohuoneessani. Olen oikeastaan opiskellut tätä kehon ja mielen yhteyttä työni kautta jo useamman vuoden, mutten koskaan kokenut sitä itse vastaavalla tavalla käytännössä. Kyllä; kuun ja tähtien pitää olla oikeassa asennossa ja keskittymisen todella intensiivistä, mutta silloin se toimii: Mieli hallitsee kehoa, joka hallitsee mieltä, joka hallitsee kehoa, joka… Ne vain ovat yhtä joten tuo ajatus on loppumaton… Minua auttoi myösmielikuva puuduttavasta hanskasta, jonka mielessäni asetin alavatsalle supistuksen tullessa.

Mumma saapui ja Luka heräsi päiväuniltaan. Lumoukseni särkyi ja palasin taas arjen aherrukseen synnytykseni lomassa. Laitoin pojalle välipalaa ja pakkailin hänen tavaroitaan kyläreissua varten. Olin soittanut myös Mikalle, että tulisi yhden jälkeen kotiin. Kahden aikaan laitoin taustalle soimaan synnytysmusiikkiani, parin kuukauden aikana kerättyjä hyvän fiiliksen biisejä. Vähitellen supistuksissa alkoi olla sen verran voimaa että niiden tullessa käänsin äänet kovemmalle ja uppouduin biisiin heilumaan huipun ohi. Mika tuli näihin aikoihin kotiin ja sanoimme yhdessä heipat Lukalle ja Mummalle. Koti oli lähtöhässäkän jäljiltä sekaisin, joten enpä päässyt vieläkään uppoutumaan synnytykseeni - vaan siivoamaan. Järjestimme yhdessä paikat, minun heiluessani välillä musiikin tahdissa. Välillä kävimme pihalla nauttimassa alkaneen rankkasateen tunnelmasta.

Lukan synnytyksessä en ollut toiveestani huolimatta päässyt synnytysaltaaseen lapsiveden menon ja kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi. Niinpä olin nyt hankkinut oman altaan jo kotiin ja aloimme neljän aikaan täytellä sitä. Se oli käyttämällämme letkulla melko hidasta hommaa ja jossakin vaiheessa tuntui, että käyn suihkuissa ennen kuin jatkamme taas täyttämistä. Samalla päätin että nyt on sopiva hetki soittaa ja pyytää myös doulaamme paikalle mukaan synnytykseen. Suihkussa supistuksia tuli niin tiuhaan että sain olla koko ajan hytkyttelemässä ja mumisemassa. Niin tai laulamassa, miksi sitä haluaakin kutsua. Äänenkäytöllä joka tapauksessa oli taas merkittävä rooli tässä toisessa synnytyksessä, kuten ensimmäisessäkin.
Tuntemukset eivät olleet mitenkään älyttömän voimakkaita mutta minua oli jo jonkin aikaa vaivannut pelokkuus, ja tunne siitä etten voi mitenkään rentoutua. Suihkussa tämä, jostakin alitajunnasta kumpuava tunne voimistui ja yks kaks päätin, ettemme täyttelekään enää allasta vaan lähdemme Kätilöopistolle. Doulamme ehti saapua parahiksi meille auttamaan autoon pakkautumisessa, kun vaihdoimmekin jo maisemaa. Hän ajoi sairaalalle etukäteen minun harjatessani vielä hiukset ja napatessani viimeisiä pikkujuttuja mukaan. Näin hän olisi perillä ottamassa minut huomaansa heti sairaalan ovella. Enpä päässyt altaaseen vieläkään. No, ehkä sairaalassa, ajattelin. Kello oli tässä kohtaa noin viisi.

Ajoimme keskustaa kohti ruuhka-aikaan ja Hakamäentiellä oli käynnissä remontti. Inhottava aika olla auton kyydissä synnyttämässä! Onneksi minulla oli tuttu synnytysrentoutus kuulokkeissani – viruin jumppapallon kanssa takapenkillä yrittäen uppoutumista korvissani kuuluvan äänen maailmaan, mutta näissä olosuhteissa se oli superhaastavaa. Matka oli muutenkin ihan tragikoominen. Mika kääntyi yllättäen Vihdintieltä Kehälle tavallisesta reitistämme poiketen juuri kun minulla oli alkamassa supistus. Avasin juuri silloin silmäni ja karjuin kurkku suorana takapenkiltä " Mitä sä teet!!!??? EI KEHÄÄÄÄÄÄ---AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!" kun siihen asti isoin supistus hyökyi yli. Tuntui niin hyvältä saada kerrankin huutaa kurkkunsa pihalle toisen reittivalintojen takia! Kerrankin se mies sai kuulla tasan tarkkaan, mitä olin ajovalinnasta mieltä. Samalla purkautuivat siis kätevästi myös muutaman vuoden aikana pelkääjänpaikalla kertyneet turhautumat.

Pääsimme perille puoli kuuden jälkeen. Doulamme oli ovella ja kävelin tummissa laseissa hänen käsikynkässään täysin omaan maailmaani uppoutuneena hallin läpi synnytysosastolle. Mies parkkeerasi auton jonnekin sillä välin. Osastolla meille kerrottiin, että allashuone olisi noin vartin kuluttua valmis meitä varten ja meitä pyydettiin odottamaan jonkinlaisessa odotushuoneessa. Siellä oli myös toinen perhe parivuotiaan poikansa kanssa odottelemassa jotakin ja muistan ajatelleeni, että täällä ei kyllä kukaan voi synnyttää. No, jäimme kuitenkin synnyttelemään siihen huoneeseen, mistä onneksi löytyi kulman takaa vähän suojaisampi nurkka. Autossa ja tässä siirtymävaiheessa ennen varsinaiseen syntymähuoneeseen (siis synnytyssaliin) pääsyä korvillani oli taas rentoutusäänitteeni ja niistä oli jälleen suuri apu. Näissä olosuhteissa en tietenkään päässyt uppoutumaan rauhassa mielensisäiseen maailmaani, mutta sain jotakin mihin turvautua ja vajota sen lisäksi että doulamme ja hetken kuluttua odotustilaan saapunut Mika antoivat fyysistä tukea ja turvaa. No, henkistäkin toki, mutta tässä vaiheessa nojasin paljon enemmän mielessäni siihen mitä korvakuulokkeistani kuului. Kiitos niistä nauhoista, tässä synnytyksessä oli monta hetkeä jolloin todella tarvitsin niitä. Oli tunne että antakaa jotain, antakaa se tuttu rauhoittava ääni!

Kätilömme saapui noutamaan meitä odotustilasta. Olin helpottunut koska vaikken supistuksiltani pystynyt heti häntä tervehtimään, tunsin välittömästi, että meidän otettiin lämpimästi vastaan. Kesti vielä hetken, että huone saatiin tip top ja käveleskelimme parin supistuksen ajan käytävällä. Nojasin Mikaan supistuksen tullessa doulan painaessa lantiotani suoliluista paineentunnetta helpottaakseen.

Synnytyshuoneen ovella tuli supistus, jonka lopussa hämmästyksekseni koin ponnistamisen tarvetta. Olin ihmeissäni, koska ajattelin tuntemuksiini perusten olevani ehkä viiden - kuuden sentin tietämillä, mutten ainakaan ponnistamassa! Pari supistusta meni vielä ilman tätä tunnetta, mutta sitten tuli taas sellainen ettei ollut epäilystäkään - vauva syntyisi NYT. Emme ehtineet tehdä sisätutkimusta, kätilö totesi vain että saan myödätä ponnistamisen tarvetta. Kiire tuli vain vaihtaa synnytykseen sopivammat vaatteet päälle.

Paine oli valtava ja oli selvää että tämäkin, kuten esikoisen, ponnistusvaihe jäisi lyhyeksi. Halusin olla parin supistuksen ajan kontillani sängyn päällä Mikan ja doulan painaessa lantiotani kumpikin omalta puoleltaan. Se todella tuntui avaavan väylän vauvalle tulla. Kohtasupistuksen voima tässä asennossa kävi liian suureksi ja minun oli päästävä välittömästi synnytysjakkaralle, tuttuun paikkaan jossa Lukakin syntyi. Doulamme kertoi myöhemmin, että tässä vaiheessa olin ilmoittanut siirtymisestäni jakkaralle niin napakasti, etteivät villihevosetkaan olisi estäneet minua siirtymästä siihen välittömästi. Onneksi toive jakkarasta oli synnytystoivelistassani ja kätilö oli sen jostakin näinä minuutteina ehtinyt taikoa valmiiksi. Otin tässä vaiheessa supistuksiini ilokaasua, se auttoi ihanasti huimaan adrenaliinipiikkiin ja pelontunteeseen jonka se minussa laukaisi. On se vain hurjan tuntuista kun vauva syntyy, enkä voi tehdä asialle kerta kaikkiaan yhtään mitään. Molemmissa synnytyksissäni supistukset ovat olleet niin voimakkaita, etten ole juurikaan ponnistanut, lähinnä pidätellyt ja rentouttanut itseäni, ettei vauva syntyisi liian nopeasti. Tarkoitan, että ehdin itse vähän mukaan venytyksen tunteeseen jonka pään syntyminen aiheuttaa. Mitään repeämiä ei tästäkään synnytyksestä jäänyt.

Synnyit Milja niin helposti, etten millään voinut uskoa sitä todeksi. Muutama minuutti ja olit maailmassa. Sinulla oli valtava musta tukka, pieni rakkaani, ja olit todella valmis, kaunis ja ihan sametinpehmeä vauva. Ainoa asia, joka minua vähän surettaa on se että koska napanuorasi oli harvinaisen lyhyt, se leikattiin poikki nopeasti syntymäsi jälkeen. En ylettynyt ottamaan sinua kehoani vasten, koska napanuoraa riitti ainoastaan niin pitkälle, että sain nostettua sinut reiteni päälle. Siinä sinulla oli kylmä ja vähän huono asento, siksi ei odoteltu napanuoran sykkimistä loppuun asti, vaan se leikattiin aika nopsaa niin että pääsit kunnolla syliini.

Olit ihana! Meillä oli kaunis pari - kolmetuntinen syntymähuoneessa kun kätilöt olivat kiireisiä, eivätkä ehtineet siirtää meitä osastolle. Olit ihoani vasten, söit ensimmäisen kerran ja nukuit sylissäni isän istuessa vieressä. Saimme olla ihan rauhassa. Ihailimme sinua niin, pikku tyttöni, ja valtava rakkaus sydämessäni syttyi sinua kohtaan noina tunteina sellaisena kuin se on tänäkin päivänä.

 

Lisää kokemuksia

Etusivulle


Kuva: Petri Blomqvist

Synnytystraumasta voimaannuttavaan synnytyskokemukseen

Eräänä alkukesäisenä yönä muutama vuosi sitten heräsin reippaisiin supistuksiin. Nousin sängystä – ja lapsivedet roiskahtivat varpailleni. Minua jännitti, mutta enemmän kuin jännittynyt, olin riemuissani. Kauan odotettu esikoisemme olisi pian sylissämme!

Ajelimme puolisoni kanssa hyväntuulisina kohti sairaalaa. Puolisoni kuunteli ajaessaan tyytyväisenä musiikkia ja minä istuin rauhallisena vieressä, katselin hiljaista tietä ja pelloilta nousevaa usvaa. Tarkkailin supistusten kestoa ja välejä ja mietin, miten peruuttamattoman erilaista elämämme olisikaan muutaman päivän päästä, kun palaisimme kolmisin takaisin kotiin.

En ollut osannut valmistautua ensisynnytykseeni. Olin lukenut liudan synnytyskertomuksia netistä ja tutustunut akupisteisiin, joiden avulla synnytyskipuja olisi mahdollista helpottaa, mutta olin myös uskonut niitä monilukuisia sukulaisia, kylänmiehiä ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä, jotka olivat antaneet minulle synnytystä varten vain yhden neuvon: ”Synnytykseen ei voi valmistautua. Menette vain sinne sairaalaan. Kyllä ne siellä osaavat ja pitävät teistä huolen”.

Sairaalassa synnytyksen tunnelma muuttui peruuttamattomasti. Meidän ja synnytystämme hoitaneen kiireisen kätilön henkilökemiat eivät kohdanneet lainkaan, emmekä tienneet, että kätilön vaihtoa olisi mahdollista pyytää. Huomasimme pian, että rutiineja korostavassa synnytyksen hoidossa minulle, puolisolleni ja vauvallemme oli kirjoitettu valmiit roolit, joissa meidän oletettiin itsestään selvästi pitäytyvän. Ensisynnyttäjä-äidin rooli oli synnyttää hitaasti ja tuskallisesti mutta puudutteista helpotusta saaden, ja tähän rooliin minä ajauduin, vaikken kokenut sitä omakseni. Vähäinen valmistautumiseni yhdistettynä huonosti toimiviin henkilökemioihin ja kommunikaatioon muutti synnyttämisen riemun peloksi.

En missään vaiheessa synnytystä kokenut, etten pärjäisi synnytyskivun kanssa. Tästä huolimatta päädyin epiduraaliin, koska ”Ikinä ei voi tietää, kuinka kauan synnytys kestää”, ”On mahdotonta ennustaa, kuinka kovaksi kipu vielä yltyy” ja ”Kaikki ensisynnyttäjät haluavat epiduraalin”. Epiduraali sitoi minut ahdistuneena sänkyyn, vei fyysiset tuntemukset ja supistuksiltani tehon sekä johti lopulta siihen, että esikoistyttäreni syntyi imukuppiulosautolla.

Ensisynnytykseni jätti minuun syvän henkisen trauman. Koen jääneeni synnytyssalissa ilman riittävää henkilökunnan ja puolison tukea, ilman riittävää informaatiota synnytyksen edistymisestä ja ilman todellista mahdollisuutta tehdä synnytyksen hoitoa koskevia päätöksiä. Tullessani sairaalaan koin olevani aktiivinen synnyttävä äiti, mutta synnytyssalissa nousseen pelon ja pelon myötä liikkeelle lähteneen toimenpidevyöryn myötä minusta tuli passiivinen potilas, oman synnytykseni sivustakatsoja. Myös puolisoni joutui synnytyssalissa passiiviseen rooliin ja vain katseli avuttomana vierestä, kun toimenpide seurasi toista. Jo synnyttäneiden vuodeosastolla vauva rinnallani minä vannoin itselleni, että synnyttäisin vielä joskus uudelleen sellaisella tavalla, joka haavoittamisen sijaan vahvistaisi sekä minua että perhettäni.

Kun esikoisemme oli hieman yli vuoden ikäinen, tulin uudelleen raskaaksi. Tiesin, että minun olisi toimittava toisin kuin ensimmäisellä kerralla, ja aloitin synnytykseen valmistautumisen heti positiivisen raskaustestin tehtyäni. Luin pinon synnytyskirjallisuutta, etsin sopivan doulan ja mikä parasta, löysin hypnosynnytyksen. Osallistuimme puolisoni kanssa Jaana Cowasjin Luonnollinen synnytys -valmennukseen kolmea kuukautta ennen kuopuksemme syntymää, ja jo pelkkä valmennus tuntui minusta voimaannuttavalta. Traumaattisen ensisynnytyksen jälkeen oli huikeaa löytää tie, jota kulkemalla minun olisi mahdollista pitää kiinni omasta toimijuudestani synnytyssalissa ja saada kaipaamani positiivinen, korjaava synnytyskokemus.
Kurssin jälkeen minä ja puolisoni harjoittelimme hypnosynnytys -tekniikoita päivittäin. Kuuntelin Sateenkaarirentoutus-äänitettä iltaisin mennessäni nukkumaan ja mietin positiivisia synnytysaffirmaatioita kotitöitä tehdessäni. Kevytkosketushieronnasta tuli olennainen osa elokuvien ja Netflix-sarjojen katseluamme. Kun synnytys vihdoin alkoi, rentoutuminen oli jo sujahtanut selkäytimeeni. Autossa matkalla sairaalaan kuuntelin Sateenkaarirentoutusta kuulokkeilla tabletiltani ja nukahdin. Heräsin, kun vajaan tunnin päästä kurvasimme sairaalan pihaan. Synnytysvastaanotolla todettiin, että nokosteni aikana kohdunsuuni oli auennut jo seitsemään senttiin.

Yllätyssuuri 4,5-kiloinen kuopuksemme syntyi muutamaa tuntia myöhemmin Sateenkaarirentoutus-äänitteen edelleen soidessa. Hän syntyi kauniisti, rauhallisesti ja ilman tarvetta lääkkeelliselle kivunlievitykselle. Minä en myöskään tarvinnut synnytyksen jälkeen yhtään tikkiä. Ennen synnytystä ajattelin, että jos jossain vaiheessa koen tarvitsevani lääkkeitä kipuun, minä pyydän niitä, mutta sitä hetkeä ei synnytyksessä lopulta koskaan tullut, sillä rento, omalla painollaan edennyt synnytykseni ei ollut tuskallinen. Synnytystuntemukseni olivat voimakkaita ja minun oli keskityttävä herpaantumatta pysyäkseni niiden aikana rentoutuneena, mutta ne olivat kuin turvallisia aaltoja, joiden varaan saatoin heittäytyä kellumaan ja joiden saatoin luottaa vievän minua eteenpäin. Istuin jumppapallolla korkealle nostettuun sänkyyn nojaten, ja aallon noustessa puolisoni hieroi selkääni ja minä vedin sängyn toisella puolen istuvan doulamme käsistä laulaen samalla matalaa a-äännettä. Aaltojen välissä minä torkuin. Hypnosynnyttäjiin tottumaton doulamme pohti – mutta kertoi asiasta toki vasta synnytyksen jälkeen – oliko synnytykseni lakannut etenemästä, sillä en missään vaiheessa vaikuttanut ”tyypillisen kärsivältä”. Synnytyksen jälkeen kätilömme totesi, että harva pystyy synnyttämään noin suurta lasta ilman puudutteita, sillä suurta vauvaa synnyttäessä on vaikea rentoutua niin hyvin, että lapsi mahtuu laskeutumaan kunnolla. Hypnosynnytys -valmennuksesta oli minulle enemmän hyötyä kuin etukäteen osasin edes aavistaa.

Hypnosynnytykseni oli upea, voimaannuttava ja rakkaudentäyteinen kokemus. Synnytin samassa sairaalassa kuin ensimmäisellä kertaa, mutta toinen synnytykseni oli aivan toisesta maailmasta kuin ensimmäinen. Toisella kertaa sain olla äiti, aktiivinen toimija, synnytyksen keskushenkilö, ikiaikaisen vahva nainen. Toisella kertaa puolisollani oli selkeä rooli synnytyskumppaninani, ja kokemus oli todella positiivinen myös hänelle. Mikä parasta, hypnosynnytyksen avulla vauvamme sai tulla maailmaan hyvin lempeästi ja pääsi ihokontaktiin kanssani heti syntymänsä jälkeen. Lapsi tuntui ensikohtaamisesta lähtien syvästi omalta.

Minä olen ylpeä siitä, mihin kehoni pystyi. Erityisen ylpeä olen kuitenkin siitä, mihin mieleni pystyi. Kykenin synnyttämään omalla tavallani, vaikka synnytin samassa sairaalassa, jossa koin traumaattisen ensisynnytykseni. Olen todella onnellinen siitä, että sain hypnosynnytys-kokemukseni, sillä se oli juuri se korjaava kokemus, jota uskalsin traumasta huolimatta toivoa ja tavoitella. Ensimmäisellä kerralla olin synnytyksen jäljiltä kuin rekan yliajama pikkulintu, mutta toisella kertaa olin täynnä voimaa, onnea, rakkautta, iloa ja varmuutta. Vaikka usein kuulee sanottavan muuta, synnytykseen voi ja ehdottomasti myös kannattaa valmistautua. Oma valmistautumiseni paitsi auttoi minua saavuttamaan voimaannuttavan synnytyskokemuksen myös avasi minulle uusia ammatillisia uria: kouluttauduin keväällä hypnosynnytys-valmentajaksi. Toivon, että tulevaisuudessa voin omalla panoksellani edesauttaa suomalaisen synnytyskulttuurin muutosta lempeämpään, luottavaisempaan ja perhelähtöisempään suuntaan.

Lisää kokemuksia

Etusivulle


Ensisynnytys isän kokemana

Kaikki alkoi ensinnäkin siitä, että molempien vanhemmat soittivat marraskuisena lauantaina yhtäkkiä kysyäkseen vointia. Ihmeellistä oli lähinnä se että soittivat suurin piirtein samaan, epätavalliseen aikaan. Sattumaa... pastedGraphic.png? Pelattiin siinä lauantai-illan ratoksi yhdeksän aikaan lautapeliä kun yhtäkkiä Natalialla alkoi pinnallinen ja tiheä hengitys (ensimmäinen muistutus hartioista sekä rentoutumisesta). "Limatulppa" irtosi ja samalla alkoivat supistukset (tai ainakin näin luulimme tietämättömyyttämme). Nämä "supistukset" olivat kyllä säännölliset ja sen verran voimakkaita, että piti meidät hereillä seuraavan yön. Hypnosynnytysurssin oppien mukaan aloimme virittäytyä tunnelmaan. Laitoimme synnytysaffirmaation soimaan, kynttilöitä paljon ja hämärää valaistusta. Aamuun asti teimme lantiopainantaa ja hierontaa supistusten ajan, kävimme lämpimässä suihkussa ja haimme muita keinoja parantaa Natalian oloa. Liman eritys muuttui kirkkaammaksi ja vetisemmäksi, joten aloimme epäillä lapsiveden tihkumista kuten lähipiirissä oli käynyt. Päätettiin, että soitetaan naistenklinikalle, jotta osaavat varautua tuloomme seuraavan vuorokauden kuluessa. Väsymyksestä huolimatta emme halunneet lähteä vielä klinikalle koska kotona oli niin hyvä ja tunnelmallista olla. 

Kätilö kuitenkin säännöllisten supistusten (4 min välein 40-60 sekuntia) halusi meidät käymään, jotta voi tarkastaa lapsen hyvinvoinnin. Kävimme näyttäytymässä sunnuntai-aamuna 06:00 klinikalla, jossa todettiin, että lapsella kaikki hyvin ja avautuminen ei ole lähtenyt vielä käyntiin. Kätilö vähän ihmetteli meidän tulon syytä ja myös sitä, että mielellään lähdettiin takaisin kotiin, mihin olimme viritelleet täydellisen rentoutumisen kodin. Kotimatkalla supistukset lakkasivat melkein kokonaan ja kotona ihmettelimme koko 9 tunnin urakkaa. Mitä ihmettä ne oli. Päätettiin mennä suihkun kautta nukkumaan ja odottamaan mitä tuleman pitää. Tunnin  unien jälkeen kuuluu selkeä "POKS" ääni ja Natalia pomppasi ylös ja ilmoitti, että lapsivedet meni. Ja juoksi vessaan. Samaan aikaan naapuri tuli vara-avaimella hakemaan meidän koiraa, jonka pyysin noutamaan kun olimme matkalla klinikalle (unohdin vain ilmoittaa että tulimme takaisin). 

Melkein välittömästi Natalialla alkoivat "oikeat" supistukset. Olivat selkeästi aikaisempiin voimakkaampia ja nyt ei ollut enää epäselvää mikä oli homman nimi. Nyt sitten jatkettiin siitä mihin viimeksi jäätiin; musiikkia, lämmintä suihkua sekä hierontaa. Ilmoitimme synnärille, että lapsivedet meni ja voimme edelleen olla kotona omassa tunnelmassa. Aikaisemman käynnin yhteydessä otetun streptokokki näytteen ollessa positiivinen, niin kätilö kehotti tulemaan taas synnärille. Tietoisesti venytimme lähtöä vielä kolme tuntia, jonka aikana saimme hoidettua itsellemme talonvahdin sekä kyydin synnärille. Olimme sunnuntaina 12:00 aikaan päivällä perillä naistenklinikalla ja meidät ohjattiin suoraan synnytyssaliin. Olo oli tässä vaiheessa jo väsynyt kun olimme olleet jo hereillä reilut 24 tuntia (tunnin päiväunia lukuun ottamatta). Välittömästi tarkastuksen jälkeen "sisustettiin" sali meidän näköiseksi; ledi-kynttilät, musiikki, hämärävalaistus, valokuvat iPadilta sekä hedelmiä, pähkinöitä, urheilujuomaa ja suklaata energiaksi. Suunnitelma luonnollisesta synnytyksestä voi siis alkaa. 

Supistukset olivat voimakkaita ja selkeitä. Seuraavat kuusi tuntia säännöllisiä supistuksia ja lopputulos tutkimuksesta ilta kuudelta oli se, että kohdunsuu on auennut vain 1.5 sormelle. Todella kova pettymys. Väsymys alkoi jo painaa, olimmehan olleet hereillä 33 tuntia. Tällöin kätilö ilmoitti, että lääkäri tulisi kertomaan miten tästä edetään. Lääkäri tutkimuksen jälkeen totesi, että aloitetaan oksitosiinia (kohdun supistuksia voimistava lääke) pienellä. 

Ja niin hän siinä kävi, että heti ensimmäisen 15 minuutin aikana kohdunsuu alkoi aueta. Natalian tunne tästä oli selkeä. Avautuminen jatkui vauhdikkaasti (5 cm 3 tuntia) kunnes jämähti taas. Oksitosiinia oli kokoajan tasaisesti nostettu. Epätoivo meinasi hiipiä puseroon. Tietoisesti piti keskittyä positiivisiin asioihin ja uskoa jaksamiseen. Loin mielikuvia tulevasta uudesta perheestä ja Natalian hienosta työstä siihen asti. Jaksamme varmasti loppuun ja kaikki päätyy mahtavaan kokemukseen tyttäremme syntymään. 

Seuraava pieni haaste tuli kun kohdunsuu oli auki 9 senttiä (23:00 aikaan) tai itseasiassa hieman enemmän, siellä oli vain laita jäljellä. Supistukset alkoivat olemaan ponnistusmaisia ja tiukkaan yritettiin olla ponnistamatta vielä liian kovaa mukana. Uloshengitys matalalla äänellä auttoi. Kätilöiltä tuli hyvänä muistutuksena samat asiat mitä kävimme kurssilla; liikuta lantiota ja ulos hengitykset matalalla äänellä. Olimme muuten olleet koko 9 tuntia salissa oloajan seisten tai polvillaan. 9 sentin tutkimuksessa kätilö ehdotti lääkkeitä, jotka saisivat lihakset rentoutumaan ja vauva pääsisi vielä viimeisen vaiheen alas, jolloin ponnistusvaihe voisi alkaa. Vaihtoehdot läpi käytyämme, päädyimme puudutukseen vain, jos ponnistus ei etene. 

Tähän ei kuitenkaan ollut tarvetta. Voimakkaat ponnistuksen omaiset supistukset pitivät Natalian sängyllä jossa löytyi väsyneille jaloille helppo asento. Päättelimme kuitenkin että painovoima saattaa lapsen paremmin alas, joten nousimme jaloittelemaan. Tässä muutamat supistukset saivat välittömästi asioita eteenpäin ja Natalian keho alkoi ottaa ohjat käsiinsä. Tässä vaiheessa olimme seisten, Natalian nojatessa tyynyihin sängyllä. Laskettiin pöytä sopivalle korkeudelle. Supistusten väliajat Natalia "nukahti". Kevyellä kosketushieronnalla sain hänen kehonsa lihakset täysin rentoutumaan. Tätä jatkui varmaan tunnin ajan. Viimeisen 3 tunnin ajan otin TENS laitteen (kevyitä hieronnanomaisia sähköimpulsseja antava laite, joka häiritsee kipusignaalia ja lisää endorfiinien eritystä kehossa) pois päältä supistusten välissä, jotta lihakset saavat happea ja rentoutua. 

Tässä vielä supistukset olivat ponnistuksen omaisia ja todella voimakkaita ja uloshengitys ei ilman kehotusta alkanut, vaan koko hengityselimistö jännittyi. Ajattelin, että väsyneet jalat eivät enää helpota rentoutumista niin siirryimme sängylle kontilleen niin alkoi tapahtua taas uusia asioita. Keho ei ottanut supistuksia kourituksina tai ponnistuksina vaan Natalia liikutti lantiotaan puolelta toiselle ja äänehti rauhallisella, voimakkaalla tavalla. Mittarista näki, että kohtu oli noin 20 minuuttia koko ajan jonkinlaisessa supistuksessa ja epäsäännöllisesti kävi voimakkaina piikkeinä. Tämäkään ei saanut Nataliaa omasta maailmastaan pois, vaan hän jatkoi synnytystä upeasti kehonsa omalla automaattiohjauksella. Tämä reilun 20 minuutin regressio päättyi todella voimakkaaseen koko kehon ponnistukseen. Tällöin ensimmäistä kertaa 25 tunnin aikana tuntui, että nyt ei omat rahkeet riitä ja hälytin kätilön huoneeseen. Hän pyysi Natalian selälleen ja muutaman sekunnin vilkaisun jälkeen totesi, että nyt aloitetaan. Tämä oli mahtava uutinen. Lapsi syntyi kolmella supistuksella, joista viimeinen antoi hetken odottaa. Ponnistusvaihe kesti noin 15 minuuttia ja tyttäremme syntyi 5.11. kello 03:03. Uskomatonta, mistä Natalia sain sen järkyttävän määrän voimaa, ottaen huomioon valvomisen määrän.

Natalian havainnot:

Kurssi mahdollisti luonnollisen synnyttämisen synnytyspelosta huolimatta. Sen avulla osasin rentoutua synnytyksen aikana. Ennen kaikkea kurssi antoi meille pariskuntana työkalut käsitellä ja suunnitella positiivista synnytystä. Lähtien pienistä yksityiskohdista kuten valaistuksen säätäminen ja kliinisen vaikutelman pehmentäminen. Antin roolin ja läsnäolon merkitys oli suuri tekijä onnistumisessa ja turvallisuuden tunteen luomisessa sairaalan kliinisessä ympäristössä. Kätilöiden brieffaaminen toimi ja he kunnioittivat meidän toiveita viimeiseen asti ja silloinkin todella varovaisesti ottivat puheeksi kipulääkkeet. Kotona oleminen oli kyllä parasta ja uskon, että synnytys olisi edennyt paremmin, jos olisi saanut olla kotona pidempään. Yksittäisenä havaintona on oma äänen käyttö hengityksen yhteydessä, rentoutumisen keinona. Ennen synnytystä en uskonut, että kokisin sitä omaksi jutukseni ja että pystyisin siihen vieraiden läsnä ollessa. Se osittain lähti itsestään liikkeelle ja Antin säestyksellä siihen tuli varmuus ja sen vaikutukset sitä myöden positiivisia.

Antin havainnot:

Mielestäni oman roolini kannalta oli todella tärkeää käydä hypnosynnytyskurssi. Sain vahvan käsityksen mitä synnyttäminen ensinnäkin merkitsee naiselle ja miten siitä voidaan tehdä positiivinen kokemus. Muutamia todella hyviä teknisiä asioita, joita käytin aktiivisesti:

- lantiopainanta, sivuilta varsinkin toimi todella hyvin.

- hengitys rytmit ja ennen kaikkea U- ja A-hengitys osana matalaa äänen tuottamista. Voin luvata että kuulu käytävälle asti kun viimeiset 5-6 tuntia huudettiin kuorossa

- rento liikehdintä ja jaloillaan olo

Urheilun ja todella fyysisen työn kautta tiesin ja tein paljon fysiologisia asioita, joilla sai varmasti kehoa palautumaan raskaan suorituksen aikana ja supistusten välissä mutta näillä teidän kurssin mentaalisella valmistautumisella ja tekniikoilla me saimme sellaisen yhteisen tekemisen synnytyssaliin, että kätilöt jättivät meidät tekemään omaa juttuamme ja keskittyivät seuraamaan äidin ja vauvan vointia. Kätilöille toki kuuluu iso kiitos pelisilmästä, että antoivat meille tilaa tehdä meidän omaa juttuamme. Ja Jennalle siitä että valmensit meidät tähän synnytykseen ja osasimme tehdä siitä omanlaisen. Kiitos!

Uskomme, että luonnollinen synnytys on mahdollistanut, että meidän vauvan ensi-imetys ja muut perustoiminnot lähtivät normaalisti käyntiin, vauva ja äiti voivat loistavasti. Synnytyksessä ei tullut repeämiä rennon, oikea aikaisen ja voimakkaan ponnistuksen ansiosta. Näiden johdosta kotiuduimme sairaalasta 36 tunnin olon jälkeen ja pääsimme kotiin toiseksi yöksi. Täällä tekeminen on rennompaa ja kehittyminen jatkuu vauhdilla.

Prinsessa, Natalia ja Antti

Lisää tarinoita

Etusivulle


Ensisynnyttäjän matka tuntemattomaan

Ennen synnytystä

Kävin Jennan hypnosynnytysvalmennuksen mieheni kanssa raskausviikoilla 27. Olin jo ennen kurssille menoa tutustunut hieman hypnosynnytyksen metodeihin, sekä lukenut muita synnytykseen positiivisella tavalla valmistavia kirjoja (mm. Ina May's guide to childbirth). Jennan kurssilla opin kuitenkin ihan hurjasti uutta asiaa synnytykseen ja siihen valmistautumiseen liittyen. Kurssin parasta antia olivat käytännön harjoitukset, joissa Jennan avustuksella opimme vaipumaan syvään rentoutumisen tilaan. Mieheni onnistui jopa nukahtamaan yhden harjoituksen aikana, ja sain nauttia hänen kuorsauksestaan yrittäessäni itse rentoutua... Tunnelmat kurssin jälkeen olivat positiiviset ja luottavaiset.  Mieheni sanoi että kurssin jälkeen hänellä oli selkeämpi käsitys omasta roolistaan synnytyksessä, sekä siitä, kuinka juuri hän voi parhaiten auttaa minua synnytyksen aikana. 

Kurssin jälkeen loin itselleni jokailtaisen tavan kuunnella yhden hypnosynnytyskurssilla saamistamme äänitteistä. Niistä tärkeimmäksi minulle muodostui äänite, joka sisälsi positiivisia synnytysaffirmaatioita, kuten “synnytykseni tulee olemaan luonnollinen, rauhallinen, ja helppo”. Sen kuuntelu joka ilta ikään kuin “aivopesi” minua hyvällä tavalla suhtautumaan lähestyvään synnytykseen rennoin ja luottavaisin mielin. Välillä mieleen hiipi tietysti epäilys: minähän olen ensisynnyttäjä, enhän minä voi olla varma että synnytykseni menee hyvin kun en edes tiedä minkälaista on synnyttää! Noina hetkinä mieleeni kuitenkin tulvi äänitteistä tuttuja, rauhoittavia ja itseluottamusta valavia lauseita. Ne eivät olleet enää ulkoista, muiden sanelemaa sanahelinää, vaan ne olivat sulautuneet osaksi omaa, sisäistä puhettani. 

Kun raskaus oli edennyt jo viikoille 41+4, olo alkoi olla jo aika malttamaton. Tiesin kehon tuntemuksista kyllä, että synnytys oli jatkuvasti lähempänä. Selkää ja alavatsaa jomotti epäsäännöllisesti ja maha kiristyi jatkuvasti pinkeäksi palloksi. Tiesin että keho kypsyy ja valmistautuu tulevaan. Odotin kuitenkin malttamattomana jotain vielä konkreettisempaa: limatulpan irtoamista, lapsivesien menoa, mitä ikinä... Mutta mitään niin selkeitä merkkejä minulle ei annettu! 

Viimeisenä yönä ennen synnytyksen käynnistymistä nukuin sikeästi lähes 12 tuntia, mikä oli todella erikoista. Olin jo monta viikkoa nukkunut katkonaista unta ja lyhyitä öitä. Iltana ennen synnytyksen käynnistymistä koin joidenkin mukaan yhden klassisesn synnytystä enteilevän oireen: epätoivoisen itkukohtauksen. Itkin miehelleni sitä, että en enää jaksa tätä raskautta, en enää päivääkään!

Synnytys alkaa kotona

Yöllä heräsin kuin vieterinukke ensimmäiseen kunnon supistukseen. Ensimmäinen ajatus oli: “Ai TÄLTÄ supistukset siis tuntuvat!”. Ei tarvinnut enää lähteä googlettelemaan, että olikohan nyt kyseessä ne ihan oikeat synnytyssupistukset. Katson kelloa, se oli 22.22 tiistai-iltana. Olo oli vähän jännittynyt ja odottava, mutta en muista tunteneeni ollenkaan pelkoa. Koska supistukset olivat heti niin tiheät, seurailin jo tässä vaiheessa välillä kännykällä supistusten kestoa ja väliä. Yllätyin siitä, miten voimakkaana ja säännöllisenä ne alkoivat heti. Jo ensimmäiset supistukset olivat n. 7min välein, ja kestivät yli minuutin. Siskolleni (joka oli tulossa myös doulaksemme) ja äidille taisin laittaa heti tekstiviestin. Tunnin tai kaksi makoilin sängyssä, ja yritin parhaani mukaan rentoutua. Sitten herätin mieheni ja sanoin että nyt taitaa kyllä olla synnytys edessä. Hän auttoi laittamaan TENS:n päälle. TENS:n surinaan keskittyminen auttoi jaksamaan supistusten kanssa. Supistuksia tuli jo viiden minuutin välein säännöllisesti. Pyysin siskoani lähtemään meille. 

Hänen saapumisensa oli samalla iso helpotus, ja toisaalta jännittävää. Nyt oli tosi kyseessä! Siskoni, jolla on monien kymmenien synnytysten kokemus doulana, otti tullessaan niin upeasti tilanteen haltuun. Laittoi asuntoon kynttilöitä ja pehmeää musiikkia, rakensi tyynyistä keon johon nojaten sain otettua supistuksia paremmin vastaan, ja toi ruokaa ja juomaa. Sain nyt rauhassa alkaa keskittyä omaan kehoon, kun siskoni ja mieheni huolehtivat kaikesta muusta. 

Supistuksia tuli jo muutaman minuutin välein, ja erityisen usein jos vähääkään kävelin. Kun kävin siskoni avustamana vessassa, täytyi ottaa vastaan yksi supistus matkalla vessaan ja yksi takaisin tullessa. Ajatus siitä, että pitäisi siirtyä sängystä autoon asti ja kestää automatka sairaalaan tuntui koko ajan mahdottomammalta ajatukselta. Siksi päätettiin, että nyt on aika lähteä! Matka autolle olikin aika koominen (vaikka se ei silloin tuntunutkaan siltä...). Mies ja sisko keräsivät vielä kamoja kasaan kun odottelin jo eteisessä ja päätin että nyt lähden sairaalaan, tulivat muut sitten perässä tai eivät. Lähdin siis mitään sanomatta ovesta ulos ja hissiä kohti. Kuulin vain kun joku tokaisi eteisestä yllättyneesti: “Hei, synnyttäjä lähti jo!”. Matkalla hissille otin vastaan yhden supistuksen, ja taas toisen kun pääsin hissistä ulos. Supistuksen tullessa minulla oli aina pakottava tarve laskeutua maahan nelinkontin, ja niin kävi nytkin. Siellä rappukäytävässä sitten hengittelin matalaa kurkkuääntä nelinkontin ja olin tyytyväinen siitä että oli aamuyö, eikä naapureita ollut näkyvillä!

Automatka tuntui tuskastuttavan hitaalta, koska keskustan rakennustöiden vuoksi oli ajattava hiljaa, etteivät töyssyt ärsyttäneet ja kipeyttäneet supistuksia. Selviydyin matkasta keskittymällä yhteen supistukseen kerrallaan, hengittämällä niiden läpi ja ajatellen sitä helpotuksen tunnetta mikä tulisi, kun vihdoin pääsisin synnytyssaliin synnyttämään rauhassa. 

Synnytyssairaalassa

Vihdoin saavuimme sairaalaan! Kello oli noin 5 aamuyöstä. Otin supistuksia taas nelinkontin vastaan sairaalaan aulassa ja käytävässä matkalla synnytyssaliin... Tuntui absurdilta yrittää käydä järkevää keskustelua aulan vastaanotossa meitä sisäänkirjaavan kätilön kanssa, joka kysyi sotuja ja muita maallisia asioita. Teki mieli huutaa: “Etkö näe että yritän tässä synnyttää!!”. Meistä onkin koominen valokuva jossa mieheni asioi sairaalan ilmoittautumistiskillä samalla kun minä otan vieressä lattialla supistusta vastaan nelinkontin. Doula-siskoni oli ihanan huomaavainen ja sujautti polvieni alle oman huivinsa, että minun olisi mukavampi olla polvien varassa!

Olin etukäteen jännittänyt sitä, minkälainen kätilö meille sattuisi synnytykseen valikoitumaan. Kun kätilömme tuli tervehtimään meitä aulaan ja saattamaan meitä synnytyssaliin, minulle tuli heti hieman epäileväinen olo. Kätilö oli aika kylmänkiskoinen ja virallisen oloinen. Päätin kuitenkin, että kyllä meidän yhteistyöstä vielä ihan hyvä tulee! Synnytyssalissa otin taas vastaan yhtä voimakasta supistusta, kun kätilö alkoi kyselemään supistusten alkamisesta ja muista käytännön asioista. En voinut uskoa sitä! Kätilö jos kuka nyt varmasti tietää, että kovan supistuksen aikana on aika vaikea keskittyä mihinkään muuhun, puhumattakaan puhumisesta! Supistuksen laannuttua keräsin kaikki voimani ollakseni mahdollisimman kohtelias ja pyysin kätilöltä, ettei supistusten aikana puhuttaisi tai kysyttäisi minulta mitään. 

Kätilö suhtautui pyyntöön nihkeästi ja sanoi yrittävänsä vain tehdä työtään. Viimeistään tässä vaiheessa tiesin, että en tulisi saamaan tältä kätilöltä kaipaamaani henkistä tukea tai kannustusta. Päätin keskittyä vain rakentamaan synnytyskuplani muun synnytystiimin kanssa. Se tuntui harmilliselta, mutta tiesin että pärjäisimme myös ilman hänen henkistä panostaan. Vuoro oli vaihtumassa, joten emme kokeneet kuitenkaan tarvetta pyytää kätilön vaihtoa. 

Synnytyssaliin saapuminen oli helpotus, kun tiesin että nyt ei tarvinnut enää liikkua vaan tänne saisin synnyttää. Kätilö ilmoitti sisätutkimuksen perusteella että olin 5cm auki, joten synnytys oli selkeästi jo pitkällä ja hyvin käynnissä. Ajatus ammeesta tuntui houkuttelevalta. Mikä tahansa mikä voisi vähääkään helpottaa oloa oli tervetullutta. Sydänääniä mitattiin ja ammetta täytettiin, ja odotus tuntui ikuisuudelta. Vihdoin sain luvan siirtyä ammeeseen. Revin synnytysmekon päältäni ja hyppäsin nakuna ammeeseen, vaikka olin ostanut tarkoitusta varten hienot vesisynnytysuikkarit!

Ammeeseen siirtymisen jälkeen ajantajuni katosi, ja supistuksia tuli nyt jo hyvin tiheään tahtiin. Supistusten aikana kaikki fokukseni keskittyi hengitykseeni, ja siihen tunteeseen, että kehoni rentoutui jokaisen uloshengityksen aikana. Matala ”aaaaa” ääni aina supistuksen aikana auttoi kehoa rentoutumaan, kun ääni kaikui ja resonoi koko kehon läpi. Supistusten välissä oleva tauko toi aina mukanaan ihanan rentoutumisen ja helpotuksen tunteen. Mieheni ja siskoni tekivät supistusteni välissä aina jotain pientä oloani helpottavaa: silittelivät, haroivat hiuksia, tarjosivat juotavaa… Se kaikki auttoi aivan valtavasti! Pienikin kosketus tai kannustava sana auttoi rentoutumaan ja keräämään voimia seuraavaa supistusta varten. Välillä sain haistella appelsiinin tuoksuista eteeristä öljyä – miten taivaalliselta ja energisoivalta se tuoksuikaan! 

Supistuksiin oli heti sairaalaan saapumisen jälkeen tullut mukaan voimakas ponnistamisen tarve. En aluksi tajunnut mistä oli kyse. En ollut varma olinko oksentamassa, kun tuntui että koko kroppa vain kouristui omaa aikaansa ja yritti puskea jotakin ulos jostakin päästä. Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin tajuamaan, että ponnistus tuntui paineena alapäässä. Ponnistamisen tarve oli mielestäni kaikista maagisinta koko synnytyksessä. Kehoni tuotti kouristuksenomaisia ponnistuksia täysin itsenäisesti, ilman mitään tietoista yrittämistä. En olisi saanut niitä millään estettyä. Ponnistamiseen liittyi murinaa ja karjumista, joka lähti mahanpohjasta asti ja kulki voimakkaana koko kehon läpi kurkunpäähän asti. Tuotakaan ääntä en tuottanut ollenkaan tietoisesti, vaan se syntyi itsestään. Kehoni tuotti ihan käsittämättömiä voimia! Synnytyksen voima ja naisen keho ovat jotain aivan uskomatonta. Alkukantaista, pidättelemätöntä, aitoa, ja niin täysin luonnollista. 

Aluksi olin innoissani siitä, että kehoni halusi jo ponnistaa. Muistin lukeneeni, että ponnistusvaihe kestää yleensä puolisen tuntia tai tunnin. Olin siis jo niin lähellä synnytyksen kliimaksia! Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntumaan, että ponnistaminen vain jatkui ja jatkui. Havahduin ajan kulumiseen, kun kätilö sanoi että tulisi kohta laittamaan uuden antibioottitipan (Streptokokkinäyte oli ollut positiivinen, minkä takia sain suonensisäisen antibiootin neljän tunnin välein). Hetkinen, kätilöhän oli edellistä tippaa laittaessaan sanonut että se laitetaan uudestaan neljän tunnin päästä, ja jo silloin oli ponnistuttanut... Olinko siis ponnistanut yli neljä tuntia?! En voinut uskoa sitä. 

Kysyin epäuskoisena muilta, kauan aikaa oli kulunut. Kukaan ei oikein tuntunut haluavan vastata. Synnytystiimi halusi siten suojella minua tiedostamasta ajankulua, koska sen ajattelu rikkoo synnytyskuplaa ja heikentää jaksamista. Tivasin kuitenkin jo tiukasti: “Eikö niin että olen tässä nyt ponnistanut yli neljä tuntia?!” Joku taisi vastata varovaisen myöntävästi. Siitä alkoi synnytykseni synkempi vaihe. Aloin vaipua epätoivoon. Eihän tässä touhussa ollut mitään järkeä! Ponnistin tunti toisensa perään eikä tilanne muuttunut mihinkään. 

Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että vauva oli avotarjonnassa, ja tästä johtuen ponnistamisen tarve tuli jo ennenkuin kohdunsuu oli täysin avautunut. Poinnistin siis pitkään ikään kuin “seinää vasten”. Ei ihme että olin turhautunut! Mieleni alkoi tässä vaiheessa taistelemaan kehoani vastaan. Aloin jännittämään jokaista tulevaa supistusta. Kokeilimme vaihtaa asentoa, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Aloin väsyä, ja vihdoin sanoin ääneen että nyt en jaksa. Kehoni ei jaksa enää yhtään supistusta. Kuvittelin mielessäni enkeliparvelta muistuttavaa valkotakkista lääkärijoukkiota joka ryntäisi huoneeseen, antaisi minulle nopeavakutteista nukutusainetta joka veisi tajun heti kankaalle, ja vauva vain leikattaisiin ulos. Se mielikuva tuntui uskomattoman houkuttelevalta!! Myrkyllisin ajatus jota mieleni tuotti oli tämä: “Mitä yritän tässä todistaa ja kenelle synnyttämällä luomuna?.”

Siskoni sanat tulivat noiden synkkien hetkien aikana tarpeeseen. Hän sanoi, että teen tämän kaiken vauvan takia. Se oli niin totta. Vaikka en ollut ehdottomasti lääkkeitä vastaan, tässä tilanteessa jaksaisin vielä. Koska jaksan itse vielä, on se parempi myös vauvalle. Ihana siskoni kannusti vielä sanomalla, että kehossani oli selkeästi vielä voimaa kun se tuotti niin voimakkaita supistuksia. Tunsin silloin itsekin, että kehossa on vielä paljon voimaa jäljellä. Mieleni oli se, joka taisteli synnytystä vastaan. Piti vain antautua, ja antaa kehon tehdä mitä se osaa. Noina synkkinä hetkinä auttoi myös se, että jokaisen voimakkaan supistuksen jälkeen siskoni kehotti päästämään täysin irti edellisestä supistuksesta. Yhdessä hartiapainalluksen kanssa tuo hokema auttoi rentoutumaan, ja kestämään taas seuraavan supistuksen. Mieheni läsnäolo oli myös todella tärkeää tuossa vaiheessa. Mitään ei tarvinnut sanoa tai tehdä, oli vaan tärkeää että hän oli siinä, aivan lähellä. 

Lopulta aloin anelemaan kivunlievitystä. Kuulin ikään kuin etäältä kun päästin suustani klassiset sanat: “Voiko vielä ottaa epiduraalin?”. Synnytystiimi ei heti oikein kommentoinut tähän mitään. Myöhemmin ymmärsin, että tuo on juuri se hetki synnytyksessä, jolloin synnyttäjälle iskee epäusko: ”En pysty tähän millään.”  Se on henkinen etappi, viimeinen irtipäästäminen kontrollista, jotta vauva pääsee syntymään helpoiten. Todetessa: ”En pysty tähän” tavallaan lakkaa yrittämästä enää yhtään mitään. Silloin kehon voima pääsee tekemään viimeisen huikean synnytystyön. 

Mutta se tuntui raivostuttavalta! Antakaa nyt äkkiä tänne kaikki lääkkeet, mitä te siinä seisotte! Nyt tuokin hetki tuntuu koomiselta, mutta silloin se ei ollut sitä. Olin aallonpohjassa, josta tuntui mahdottomalta päästä ylös. Sitten tapahtui muutama ratkaiseva asia, jotka muuttivat täysin synnytyksen vireen ja kiskoi minut takaisin valoon. 

Olin kirjannut synnytystoiveisiini, että ensisijainen kivunlievitys, jota haluaisin kokeilla oli ilokaasu. Epiduraalikeskustelun seurauksena siskoni ehdottikin, että kokeilen ilokaasua ennen epiduraalia. Ilokaasu olikin kuin taivaan lahja! Tunsin supistukset edelleen voimakkaana, mutta ikään kuin hieman etäämmältä. Se vei intensiteetiltä pahimman terän pois, mutta kuitenkin niin, että tein edelleen kehon kanssa tosi tiivistä yhteistyötä. Ilokaasun lisäksi toinen pelastava enkelini oli kätilö Johanna. Jossain alkuvaiheessa ammeessa oloa kätilöiden vuoro oli vaihtunut yövuorosta aamuvuoroon, ja nihkeä kätilöni vaihtui Johannaan. En ollut Johannasta kovin tietoinen synnytyksen aikana, sillä hän osasi antaa minulle synnytysrauhan ja puuttui hyvin vähän synnytyksen kulkuun. 

Hieman sen jälkeen kun aloitin ilokaasun ottamisen, Johanna tuli tarkistamaan kohdunsuun tilannetta. Seuraavalla supistuksella hän pyysi minua ponnistamaan sormiaan vasten. Tunsin kun kudoksissa tapahtui jotain liikettä tai muutosta supistuksen aikana Johannan toimesta. Supistuksen jälkeen Johanna ilmoitti, että hän oli siirtänyt viimeisen lipareen kohdunsuuta pois vauvan pään tieltä, ja että olin nyt täysin avautunut. Edellisessä sisätutkimuksessa olin ollut vastan n. 7cm auki, vaikka olin kokenut ponnistamisen tarvetta jo monta tuntia. Johanna kertoi viisaasti tämän minulle vasta nyt. Koko kuvio alkoi nyt hahmottumaan minulle: olin ponnistanut “kiinni ollutta” kohdunsuuta vasten tuntikausia. Ei ihme että ponnistaminen oli tuntunut hyödyttömältä! Se ei ollut kuitenkaan ollut turhaa, sillä samalla kohdunsuu oli auennut täyteen mittaansa. Kun Johanna oli kertonut kaiken tämän, helpotuksen määrä oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta! Tunsin kehossani ja tiesin mielessäni, että jokin oli synnytyksessä nyt perustavanlaatuisesti nitkahtanut eteenpäin. Tiesin, että vauva syntyy pian. En tiedä mistä tuo varmuus syntyi, mutta siitä ei ollut epäilystäkään. Tunsin siinä hetkessä ihan valtavaa kiitollisuutta Johannaa, miestäni, ja doulaamme kohtaan. Hoin sanaa “kiitos”, itkin, ja sanoin miehelleni että kohta meidän poika syntyy. Katsoimme mieheni kanssa toisiamme silmiin ja koin ihan valtavan voimakasta yhteyttä ja onnea meidän välillä. Kohta lapsemme olisi täällä!

Tästä eteenpäin synnytys oli ainakin nyt jälkikäteen ajateltuna puhdasta iloa! Tunnelma synnytyssalissa oli paikoin jopa hilpeä, ehkäpä osittain ilokaasunkin ansiosta... Olin nyt paljon tietoisempi salissa olevista ihmisistä, ja pystyin puhumaan supistusten välissä. Muistan muun muassa haukkuneeni edellisen kätilön aika suorasanaisesti, mikä tässä tilanteessa nauratti meitä kaikkia. Nauratin myös itse itseäni miettimällä, että kuulostin ihan Cheekiltä muristessani ponnistusten aikana. Mieheni tarjotessa minulle kuivattua taatelia syötäväksi totesin etten ole ikinä elämässäni syönyt mitään niin kuivaa – ja taas naurettiin.  

Ponnistamisen luonne oli nyt täysin muuttunut, kun nyt tunsin, että jokainen ponnistus vei synnytystä eteenpäin ja vauvaa alas synnytyskanavassa. Melkein odotin jokaista supistusta, että pääsisin tekemään kehon kanssa yhteistyötä ja tuomaan vauvaa askeleen lähemmäs kohti syntymää. En tuntenut lainkaan kipua ponnistaessa, vain venymistä ja pientä poltetta. Tunsin tarkasti, kuinka jokaisella ponnistuksella vauvan pää tuli aina muutamia millejä lisää alaspäin. Venyin yhdellä ponnistuksella vain juuri sen verran kuin keholleni sillä hetkellä sopi, enkä yhtään enempää. Sisko kuiskasi korvaani Ina Mayn kirjasta tutun mantran “I’m gonna get huuuuuuge...”, ja se yhdistyi mielessäni mielikuvaan sisäkkäisistä, ulospäin laajenevista ympyröistä. Tämä mielikuva auttoi tosi paljon vapauttamaan jännitystä niin että vauva pääsi liikkumaan joka ponnistuksella enemmän alaspäin. Kehoni toimi täydellisesti, ja minä annoin sen tehdä työtään. Tässä piilee ehkä lääkitsemättömän synnyttämisen kaikista hienoin piirre: aistit täysin, mitä kehossa tapahtuu, ja jos antaudut sille, voit tehdä kehon kanssa kauniisti yhteistyötä. 

Lopulta pää syntyi yhdellä pidemmällä ponnistuksella sulavasti ja kivuttomasti. Tunsin valtavaa energiaa koko synnytyssalissa, niin kuin kaikki huoneessa olijat olisivat virittyneet täysin samalle energiataajuudelle. Kaikki tiesivät – seuraavalla ponnistuksella vauva syntyy. Kätilö sanoi pään syntyneen, ja että seuraavaksi ponnistaisin koko kehon. Hän kielsi napakasti ilokaasun käytön ja otti maskin minulta pois. Hetkeksi hätäännyin – selviäisinkö seuraavasta ponnistuksesta ilman ilokaasun tukea? Mutta kätilö ilmoitti lempeän päättäväisesti, että haluan olla täysin kirkkain mielin kun vauva syntyy. Niinpä sitten otin viimeisen ponnistuksen vastaan ja mielettömän voiman ja energian vallatessa kehoni vauvan keho liukui kokonaan ulos. Tunsin jokaisen pienen poikamme kehon osan sen tullessa ulos: olkapäät, kädet, pepun ja jalat. Se oli uskomaton tunne.  Vauva oli syntynyt! Minut ohjattiin kääntymään pois konttaavasta asennosta, ja muistikuvani mukaan kätilö ohjasi käteni vauvan ympärille niin, että sain hänet nostettua ylös vedestä. Näimme toisemme nyt ensi kertaa, kun nostin vauvan kasvojeni eteen. Hän oli täydellinen! Maailman suloisimmat pienet kasvot minun kasvojani kohti. Poika oli täysin rauhallinen, ei inahdustakaan. Hän vain katsoi minua. En voinut tehdä muuta kuin itkeä ja nauraa, ja hokea: “hei rakas”. Näin että mieheni ja siskoni itkivät. Taustalla soi kappale jossa laulettiin “Halleluja”.

Tuossa hetkessä oli käsittämätöntä taikaa  - olimme todistaneet uuden elämän, poikamme, syntymisen ihmeen. 

Tärkeimmät “pelastusrenkaani” synnytyksessä:

-Synnytystiimi: tiedän, että ilman miestäni, siskoani ja kätilöäni Johannaa synnytykseni olisi ollut tyystin erilainen, ja huomattavasti paljon vaikeampi. Heistä jokaisen rooli oli täysin korvaamaton. Doula-siskon läsnäololla ja lämpimällä olemuksella oli iso merkitys. Hänen lempeät kätensä ja kannustavat sanansa tuntuivat auttavan minua jokaisen synnytysaallon läpi. Mieheni tärkein rooli minun näkökulmastani oli vain olla läsnä, ja pysyä rinnallani rauhallisena. Hänen energiansa oli tyynnyttävä, ja aistin sen vaikka hän olisikin ollut etäämmällä. Saimme yhdessä kokea lapsemme syntymän hetken, ja se yhdistää meitä ikuisesti. Johanna puolestaan oli pelastava enkelini, joka puuttui rautaisella ammattitaidolla mutta äärimmäisellä kunnioituksella synnytykseen juuri silloin, kun se oli tarpeellista. 

-Synnytysrauha sairaalassa: Oli ihan äärimmäisen tärkeää, että kätilö antoi meille sairaalassa synnytysrauhan. Hän puuttui synnytykseen vain silloin kun se oli todella tarpeellista, muutoin hän pysyi taustalla ja välillä vain tarkisteli tilannetta. Olin hyvin harvoina hetkinä tietoinen kätilön läsnäolosta.  

-Vesi: Vedessä synnyttäminen tuntui todella luonnolliselta. Parasta siinä oli, että supistusten välissä oli huomattavasti helpompi levätä ja vaihtaa asentoa kuin sängyllä synnyttäessä. Veden ihana kannatteleva voima auttoi ottamaan supistuksia vastaan. 

-Äänenkäyttö: Yllätyin siitä, kuinka tärkeää äänenkäytöstä muodostui heti synnytyksen alusta asti. Supistusten aikana tuotin spontaanisti matalaa “aaaaaaa...” ääntä (joka mielessäni edusti sanaa “avaa”). Ääneen keskittyminen intensiivisten supistusten aikana toimi minulla maadoittavan ankkurina. Hypnosynnytyksen mielikuvat ja ns. ”voimalauseet” yhdistyivät äänenkäyttöön kauniisti. Ääni soi kehossa ja positiivinen kuva tai ajatus auttoi mielenhallinnassa. 

-Yksinkertaiset affirmaatiot: Olin kuunnellut joidenkin kuukausien ajan ennen synnytystä päivittäin hypnosynnytyksen affirmaatioäänitteitä. Näiden affirmaatioiden ansiosta oloni oli synnytykseen mennessä luottavainen, ja tiedän niiden vaikuttaneen alitajunnassani synnytyksen aikana. Tärkeimmät affirmaationi olivat: “Pystyn siihen”, “Yksi aalto kerrallaan”, “Kehoni on täysin veltto ja rento”, “Päästän irti edellisestä supistuksesta”, “Antaudun”, ja “Annan kehoni tehdä töitä”. 

-Ilokaasu: Ilokaasu oli mukana auttamassa minua ylös synkästä synnytyskuilustani. Se toi mieleen keveyttä, ja vei intensiivisimmiltä tuntemuksilta terävimmän kärjen pois kuitenkin niin, että olin koko ajan täysin tietoinen kehoni tuntemuksista. 

-Tietämättömyys: Oli äärimmäisen tärkeää, etten tiennyt synnytykseen mennessäni sitä että vauva oli kookas (4.5kg) enkä sitä, että hän oli avotarjonnassa. Jos nämä faktat olisivat olleet tiedossani, olisi mieleeni varmasti hiipinyt epäilys siitä, voinko synnyttää vauvani luonnollisesti. Synnytin ensisynnyttäjänä kookkaan vauvan avotarjonnassa pienillä pintanaarmuilla, eli ilman repeämiä. Tämä olisi tuskin ollut mahdollista, jos minua olisi peloteltu vauvan koosta. Suurimman osan ajasta en myöskään ollut tietoinen kohdunsuun tilanteesta tai ajan kulumisesta synnytyksen aikana. Oli tärkeää, että sain olla omassa kuplassani enkä takertunut numeroihin, jotka loppupeleissä kertovat synnytyksen edistymisestä vain hyvin vähän. 

 

Lisää tarinoita

Etusivulle