Ennen synnytystä

Kävin Jennan hypnosynnytysvalmennuksen mieheni kanssa raskausviikoilla 27. Olin jo ennen kurssille menoa tutustunut hieman hypnosynnytyksen metodeihin, sekä lukenut muita synnytykseen positiivisella tavalla valmistavia kirjoja (mm. Ina May’s guide to childbirth). Jennan kurssilla opin kuitenkin ihan hurjasti uutta asiaa synnytykseen ja siihen valmistautumiseen liittyen. Kurssin parasta antia olivat käytännön harjoitukset, joissa Jennan avustuksella opimme vaipumaan syvään rentoutumisen tilaan. Mieheni onnistui jopa nukahtamaan yhden harjoituksen aikana, ja sain nauttia hänen kuorsauksestaan yrittäessäni itse rentoutua… Tunnelmat kurssin jälkeen olivat positiiviset ja luottavaiset.  Mieheni sanoi että kurssin jälkeen hänellä oli selkeämpi käsitys omasta roolistaan synnytyksessä, sekä siitä, kuinka juuri hän voi parhaiten auttaa minua synnytyksen aikana. 

Kurssin jälkeen loin itselleni jokailtaisen tavan kuunnella yhden hypnosynnytyskurssilla saamistamme äänitteistä. Niistä tärkeimmäksi minulle muodostui äänite, joka sisälsi positiivisia synnytysaffirmaatioita, kuten “synnytykseni tulee olemaan luonnollinen, rauhallinen, ja helppo”. Sen kuuntelu joka ilta ikään kuin “aivopesi” minua hyvällä tavalla suhtautumaan lähestyvään synnytykseen rennoin ja luottavaisin mielin. Välillä mieleen hiipi tietysti epäilys: minähän olen ensisynnyttäjä, enhän minä voi olla varma että synnytykseni menee hyvin kun en edes tiedä minkälaista on synnyttää! Noina hetkinä mieleeni kuitenkin tulvi äänitteistä tuttuja, rauhoittavia ja itseluottamusta valavia lauseita. Ne eivät olleet enää ulkoista, muiden sanelemaa sanahelinää, vaan ne olivat sulautuneet osaksi omaa, sisäistä puhettani. 

Kun raskaus oli edennyt jo viikoille 41+4, olo alkoi olla jo aika malttamaton. Tiesin kehon tuntemuksista kyllä, että synnytys oli jatkuvasti lähempänä. Selkää ja alavatsaa jomotti epäsäännöllisesti ja maha kiristyi jatkuvasti pinkeäksi palloksi. Tiesin että keho kypsyy ja valmistautuu tulevaan. Odotin kuitenkin malttamattomana jotain vielä konkreettisempaa: limatulpan irtoamista, lapsivesien menoa, mitä ikinä… Mutta mitään niin selkeitä merkkejä minulle ei annettu! 

Viimeisenä yönä ennen synnytyksen käynnistymistä nukuin sikeästi lähes 12 tuntia, mikä oli todella erikoista. Olin jo monta viikkoa nukkunut katkonaista unta ja lyhyitä öitä. Iltana ennen synnytyksen käynnistymistä koin joidenkin mukaan yhden klassisesn synnytystä enteilevän oireen: epätoivoisen itkukohtauksen. Itkin miehelleni sitä, että en enää jaksa tätä raskautta, en enää päivääkään!

Synnytys alkaa kotona

Yöllä heräsin kuin vieterinukke ensimmäiseen kunnon supistukseen. Ensimmäinen ajatus oli: “Ai TÄLTÄ supistukset siis tuntuvat!”. Ei tarvinnut enää lähteä googlettelemaan, että olikohan nyt kyseessä ne ihan oikeat synnytyssupistukset. Katson kelloa, se oli 22.22 tiistai-iltana. Olo oli vähän jännittynyt ja odottava, mutta en muista tunteneeni ollenkaan pelkoa. Koska supistukset olivat heti niin tiheät, seurailin jo tässä vaiheessa välillä kännykällä supistusten kestoa ja väliä. Yllätyin siitä, miten voimakkaana ja säännöllisenä ne alkoivat heti. Jo ensimmäiset supistukset olivat n. 7min välein, ja kestivät yli minuutin. Siskolleni (joka oli tulossa myös doulaksemme) ja äidille taisin laittaa heti tekstiviestin. Tunnin tai kaksi makoilin sängyssä, ja yritin parhaani mukaan rentoutua. Sitten herätin mieheni ja sanoin että nyt taitaa kyllä olla synnytys edessä. Hän auttoi laittamaan TENS:n päälle. TENS:n surinaan keskittyminen auttoi jaksamaan supistusten kanssa. Supistuksia tuli jo viiden minuutin välein säännöllisesti. Pyysin siskoani lähtemään meille. 

Hänen saapumisensa oli samalla iso helpotus, ja toisaalta jännittävää. Nyt oli tosi kyseessä! Siskoni, jolla on monien kymmenien synnytysten kokemus doulana, otti tullessaan niin upeasti tilanteen haltuun. Laittoi asuntoon kynttilöitä ja pehmeää musiikkia, rakensi tyynyistä keon johon nojaten sain otettua supistuksia paremmin vastaan, ja toi ruokaa ja juomaa. Sain nyt rauhassa alkaa keskittyä omaan kehoon, kun siskoni ja mieheni huolehtivat kaikesta muusta. 

Supistuksia tuli jo muutaman minuutin välein, ja erityisen usein jos vähääkään kävelin. Kun kävin siskoni avustamana vessassa, täytyi ottaa vastaan yksi supistus matkalla vessaan ja yksi takaisin tullessa. Ajatus siitä, että pitäisi siirtyä sängystä autoon asti ja kestää automatka sairaalaan tuntui koko ajan mahdottomammalta ajatukselta. Siksi päätettiin, että nyt on aika lähteä! Matka autolle olikin aika koominen (vaikka se ei silloin tuntunutkaan siltä…). Mies ja sisko keräsivät vielä kamoja kasaan kun odottelin jo eteisessä ja päätin että nyt lähden sairaalaan, tulivat muut sitten perässä tai eivät. Lähdin siis mitään sanomatta ovesta ulos ja hissiä kohti. Kuulin vain kun joku tokaisi eteisestä yllättyneesti: “Hei, synnyttäjä lähti jo!”. Matkalla hissille otin vastaan yhden supistuksen, ja taas toisen kun pääsin hissistä ulos. Supistuksen tullessa minulla oli aina pakottava tarve laskeutua maahan nelinkontin, ja niin kävi nytkin. Siellä rappukäytävässä sitten hengittelin matalaa kurkkuääntä nelinkontin ja olin tyytyväinen siitä että oli aamuyö, eikä naapureita ollut näkyvillä!

Automatka tuntui tuskastuttavan hitaalta, koska keskustan rakennustöiden vuoksi oli ajattava hiljaa, etteivät töyssyt ärsyttäneet ja kipeyttäneet supistuksia. Selviydyin matkasta keskittymällä yhteen supistukseen kerrallaan, hengittämällä niiden läpi ja ajatellen sitä helpotuksen tunnetta mikä tulisi, kun vihdoin pääsisin synnytyssaliin synnyttämään rauhassa. 

Synnytyssairaalassa

Vihdoin saavuimme sairaalaan! Kello oli noin 5 aamuyöstä. Otin supistuksia taas nelinkontin vastaan sairaalaan aulassa ja käytävässä matkalla synnytyssaliin… Tuntui absurdilta yrittää käydä järkevää keskustelua aulan vastaanotossa meitä sisäänkirjaavan kätilön kanssa, joka kysyi sotuja ja muita maallisia asioita. Teki mieli huutaa: “Etkö näe että yritän tässä synnyttää!!”. Meistä onkin koominen valokuva jossa mieheni asioi sairaalan ilmoittautumistiskillä samalla kun minä otan vieressä lattialla supistusta vastaan nelinkontin. Doula-siskoni oli ihanan huomaavainen ja sujautti polvieni alle oman huivinsa, että minun olisi mukavampi olla polvien varassa!

Olin etukäteen jännittänyt sitä, minkälainen kätilö meille sattuisi synnytykseen valikoitumaan. Kun kätilömme tuli tervehtimään meitä aulaan ja saattamaan meitä synnytyssaliin, minulle tuli heti hieman epäileväinen olo. Kätilö oli aika kylmänkiskoinen ja virallisen oloinen. Päätin kuitenkin, että kyllä meidän yhteistyöstä vielä ihan hyvä tulee! Synnytyssalissa otin taas vastaan yhtä voimakasta supistusta, kun kätilö alkoi kyselemään supistusten alkamisesta ja muista käytännön asioista. En voinut uskoa sitä! Kätilö jos kuka nyt varmasti tietää, että kovan supistuksen aikana on aika vaikea keskittyä mihinkään muuhun, puhumattakaan puhumisesta! Supistuksen laannuttua keräsin kaikki voimani ollakseni mahdollisimman kohtelias ja pyysin kätilöltä, ettei supistusten aikana puhuttaisi tai kysyttäisi minulta mitään. 

Kätilö suhtautui pyyntöön nihkeästi ja sanoi yrittävänsä vain tehdä työtään. Viimeistään tässä vaiheessa tiesin, että en tulisi saamaan tältä kätilöltä kaipaamaani henkistä tukea tai kannustusta. Päätin keskittyä vain rakentamaan synnytyskuplani muun synnytystiimin kanssa. Se tuntui harmilliselta, mutta tiesin että pärjäisimme myös ilman hänen henkistä panostaan. Vuoro oli vaihtumassa, joten emme kokeneet kuitenkaan tarvetta pyytää kätilön vaihtoa. 

Synnytyssaliin saapuminen oli helpotus, kun tiesin että nyt ei tarvinnut enää liikkua vaan tänne saisin synnyttää. Kätilö ilmoitti sisätutkimuksen perusteella että olin 5cm auki, joten synnytys oli selkeästi jo pitkällä ja hyvin käynnissä. Ajatus ammeesta tuntui houkuttelevalta. Mikä tahansa mikä voisi vähääkään helpottaa oloa oli tervetullutta. Sydänääniä mitattiin ja ammetta täytettiin, ja odotus tuntui ikuisuudelta. Vihdoin sain luvan siirtyä ammeeseen. Revin synnytysmekon päältäni ja hyppäsin nakuna ammeeseen, vaikka olin ostanut tarkoitusta varten hienot vesisynnytysuikkarit!

Ammeeseen siirtymisen jälkeen ajantajuni katosi, ja supistuksia tuli nyt jo hyvin tiheään tahtiin. Supistusten aikana kaikki fokukseni keskittyi hengitykseeni, ja siihen tunteeseen, että kehoni rentoutui jokaisen uloshengityksen aikana. Matala ”aaaaa” ääni aina supistuksen aikana auttoi kehoa rentoutumaan, kun ääni kaikui ja resonoi koko kehon läpi. Supistusten välissä oleva tauko toi aina mukanaan ihanan rentoutumisen ja helpotuksen tunteen. Mieheni ja siskoni tekivät supistusteni välissä aina jotain pientä oloani helpottavaa: silittelivät, haroivat hiuksia, tarjosivat juotavaa… Se kaikki auttoi aivan valtavasti! Pienikin kosketus tai kannustava sana auttoi rentoutumaan ja keräämään voimia seuraavaa supistusta varten. Välillä sain haistella appelsiinin tuoksuista eteeristä öljyä – miten taivaalliselta ja energisoivalta se tuoksuikaan! 

Supistuksiin oli heti sairaalaan saapumisen jälkeen tullut mukaan voimakas ponnistamisen tarve. En aluksi tajunnut mistä oli kyse. En ollut varma olinko oksentamassa, kun tuntui että koko kroppa vain kouristui omaa aikaansa ja yritti puskea jotakin ulos jostakin päästä. Jossakin vaiheessa aloin kuitenkin tajuamaan, että ponnistus tuntui paineena alapäässä. Ponnistamisen tarve oli mielestäni kaikista maagisinta koko synnytyksessä. Kehoni tuotti kouristuksenomaisia ponnistuksia täysin itsenäisesti, ilman mitään tietoista yrittämistä. En olisi saanut niitä millään estettyä. Ponnistamiseen liittyi murinaa ja karjumista, joka lähti mahanpohjasta asti ja kulki voimakkaana koko kehon läpi kurkunpäähän asti. Tuotakaan ääntä en tuottanut ollenkaan tietoisesti, vaan se syntyi itsestään. Kehoni tuotti ihan käsittämättömiä voimia! Synnytyksen voima ja naisen keho ovat jotain aivan uskomatonta. Alkukantaista, pidättelemätöntä, aitoa, ja niin täysin luonnollista. 

Aluksi olin innoissani siitä, että kehoni halusi jo ponnistaa. Muistin lukeneeni, että ponnistusvaihe kestää yleensä puolisen tuntia tai tunnin. Olin siis jo niin lähellä synnytyksen kliimaksia! Jossain vaiheessa alkoi kuitenkin tuntumaan, että ponnistaminen vain jatkui ja jatkui. Havahduin ajan kulumiseen, kun kätilö sanoi että tulisi kohta laittamaan uuden antibioottitipan (Streptokokkinäyte oli ollut positiivinen, minkä takia sain suonensisäisen antibiootin neljän tunnin välein). Hetkinen, kätilöhän oli edellistä tippaa laittaessaan sanonut että se laitetaan uudestaan neljän tunnin päästä, ja jo silloin oli ponnistuttanut… Olinko siis ponnistanut yli neljä tuntia?! En voinut uskoa sitä. 

Kysyin epäuskoisena muilta, kauan aikaa oli kulunut. Kukaan ei oikein tuntunut haluavan vastata. Synnytystiimi halusi siten suojella minua tiedostamasta ajankulua, koska sen ajattelu rikkoo synnytyskuplaa ja heikentää jaksamista. Tivasin kuitenkin jo tiukasti: “Eikö niin että olen tässä nyt ponnistanut yli neljä tuntia?!” Joku taisi vastata varovaisen myöntävästi. Siitä alkoi synnytykseni synkempi vaihe. Aloin vaipua epätoivoon. Eihän tässä touhussa ollut mitään järkeä! Ponnistin tunti toisensa perään eikä tilanne muuttunut mihinkään. 

Jälkeenpäin minulle kerrottiin, että vauva oli avotarjonnassa, ja tästä johtuen ponnistamisen tarve tuli jo ennenkuin kohdunsuu oli täysin avautunut. Poinnistin siis pitkään ikään kuin “seinää vasten”. Ei ihme että olin turhautunut! Mieleni alkoi tässä vaiheessa taistelemaan kehoani vastaan. Aloin jännittämään jokaista tulevaa supistusta. Kokeilimme vaihtaa asentoa, mutta mikään ei tuntunut hyvältä. Aloin väsyä, ja vihdoin sanoin ääneen että nyt en jaksa. Kehoni ei jaksa enää yhtään supistusta. Kuvittelin mielessäni enkeliparvelta muistuttavaa valkotakkista lääkärijoukkiota joka ryntäisi huoneeseen, antaisi minulle nopeavakutteista nukutusainetta joka veisi tajun heti kankaalle, ja vauva vain leikattaisiin ulos. Se mielikuva tuntui uskomattoman houkuttelevalta!! Myrkyllisin ajatus jota mieleni tuotti oli tämä: “Mitä yritän tässä todistaa ja kenelle synnyttämällä luomuna?.”

Siskoni sanat tulivat noiden synkkien hetkien aikana tarpeeseen. Hän sanoi, että teen tämän kaiken vauvan takia. Se oli niin totta. Vaikka en ollut ehdottomasti lääkkeitä vastaan, tässä tilanteessa jaksaisin vielä. Koska jaksan itse vielä, on se parempi myös vauvalle. Ihana siskoni kannusti vielä sanomalla, että kehossani oli selkeästi vielä voimaa kun se tuotti niin voimakkaita supistuksia. Tunsin silloin itsekin, että kehossa on vielä paljon voimaa jäljellä. Mieleni oli se, joka taisteli synnytystä vastaan. Piti vain antautua, ja antaa kehon tehdä mitä se osaa. Noina synkkinä hetkinä auttoi myös se, että jokaisen voimakkaan supistuksen jälkeen siskoni kehotti päästämään täysin irti edellisestä supistuksesta. Yhdessä hartiapainalluksen kanssa tuo hokema auttoi rentoutumaan, ja kestämään taas seuraavan supistuksen. Mieheni läsnäolo oli myös todella tärkeää tuossa vaiheessa. Mitään ei tarvinnut sanoa tai tehdä, oli vaan tärkeää että hän oli siinä, aivan lähellä. 

Lopulta aloin anelemaan kivunlievitystä. Kuulin ikään kuin etäältä kun päästin suustani klassiset sanat: “Voiko vielä ottaa epiduraalin?”. Synnytystiimi ei heti oikein kommentoinut tähän mitään. Myöhemmin ymmärsin, että tuo on juuri se hetki synnytyksessä, jolloin synnyttäjälle iskee epäusko: ”En pysty tähän millään.”  Se on henkinen etappi, viimeinen irtipäästäminen kontrollista, jotta vauva pääsee syntymään helpoiten. Todetessa: ”En pysty tähän” tavallaan lakkaa yrittämästä enää yhtään mitään. Silloin kehon voima pääsee tekemään viimeisen huikean synnytystyön. 

Mutta se tuntui raivostuttavalta! Antakaa nyt äkkiä tänne kaikki lääkkeet, mitä te siinä seisotte! Nyt tuokin hetki tuntuu koomiselta, mutta silloin se ei ollut sitä. Olin aallonpohjassa, josta tuntui mahdottomalta päästä ylös. Sitten tapahtui muutama ratkaiseva asia, jotka muuttivat täysin synnytyksen vireen ja kiskoi minut takaisin valoon. 

Olin kirjannut synnytystoiveisiini, että ensisijainen kivunlievitys, jota haluaisin kokeilla oli ilokaasu. Epiduraalikeskustelun seurauksena siskoni ehdottikin, että kokeilen ilokaasua ennen epiduraalia. Ilokaasu olikin kuin taivaan lahja! Tunsin supistukset edelleen voimakkaana, mutta ikään kuin hieman etäämmältä. Se vei intensiteetiltä pahimman terän pois, mutta kuitenkin niin, että tein edelleen kehon kanssa tosi tiivistä yhteistyötä. Ilokaasun lisäksi toinen pelastava enkelini oli kätilö Johanna. Jossain alkuvaiheessa ammeessa oloa kätilöiden vuoro oli vaihtunut yövuorosta aamuvuoroon, ja nihkeä kätilöni vaihtui Johannaan. En ollut Johannasta kovin tietoinen synnytyksen aikana, sillä hän osasi antaa minulle synnytysrauhan ja puuttui hyvin vähän synnytyksen kulkuun. 

Hieman sen jälkeen kun aloitin ilokaasun ottamisen, Johanna tuli tarkistamaan kohdunsuun tilannetta. Seuraavalla supistuksella hän pyysi minua ponnistamaan sormiaan vasten. Tunsin kun kudoksissa tapahtui jotain liikettä tai muutosta supistuksen aikana Johannan toimesta. Supistuksen jälkeen Johanna ilmoitti, että hän oli siirtänyt viimeisen lipareen kohdunsuuta pois vauvan pään tieltä, ja että olin nyt täysin avautunut. Edellisessä sisätutkimuksessa olin ollut vastan n. 7cm auki, vaikka olin kokenut ponnistamisen tarvetta jo monta tuntia. Johanna kertoi viisaasti tämän minulle vasta nyt. Koko kuvio alkoi nyt hahmottumaan minulle: olin ponnistanut “kiinni ollutta” kohdunsuuta vasten tuntikausia. Ei ihme että ponnistaminen oli tuntunut hyödyttömältä! Se ei ollut kuitenkaan ollut turhaa, sillä samalla kohdunsuu oli auennut täyteen mittaansa. Kun Johanna oli kertonut kaiken tämän, helpotuksen määrä oli jotain ihan sanoinkuvaamatonta! Tunsin kehossani ja tiesin mielessäni, että jokin oli synnytyksessä nyt perustavanlaatuisesti nitkahtanut eteenpäin. Tiesin, että vauva syntyy pian. En tiedä mistä tuo varmuus syntyi, mutta siitä ei ollut epäilystäkään. Tunsin siinä hetkessä ihan valtavaa kiitollisuutta Johannaa, miestäni, ja doulaamme kohtaan. Hoin sanaa “kiitos”, itkin, ja sanoin miehelleni että kohta meidän poika syntyy. Katsoimme mieheni kanssa toisiamme silmiin ja koin ihan valtavan voimakasta yhteyttä ja onnea meidän välillä. Kohta lapsemme olisi täällä!

Tästä eteenpäin synnytys oli ainakin nyt jälkikäteen ajateltuna puhdasta iloa! Tunnelma synnytyssalissa oli paikoin jopa hilpeä, ehkäpä osittain ilokaasunkin ansiosta… Olin nyt paljon tietoisempi salissa olevista ihmisistä, ja pystyin puhumaan supistusten välissä. Muistan muun muassa haukkuneeni edellisen kätilön aika suorasanaisesti, mikä tässä tilanteessa nauratti meitä kaikkia. Nauratin myös itse itseäni miettimällä, että kuulostin ihan Cheekiltä muristessani ponnistusten aikana. Mieheni tarjotessa minulle kuivattua taatelia syötäväksi totesin etten ole ikinä elämässäni syönyt mitään niin kuivaa – ja taas naurettiin.  

Ponnistamisen luonne oli nyt täysin muuttunut, kun nyt tunsin, että jokainen ponnistus vei synnytystä eteenpäin ja vauvaa alas synnytyskanavassa. Melkein odotin jokaista supistusta, että pääsisin tekemään kehon kanssa yhteistyötä ja tuomaan vauvaa askeleen lähemmäs kohti syntymää. En tuntenut lainkaan kipua ponnistaessa, vain venymistä ja pientä poltetta. Tunsin tarkasti, kuinka jokaisella ponnistuksella vauvan pää tuli aina muutamia millejä lisää alaspäin. Venyin yhdellä ponnistuksella vain juuri sen verran kuin keholleni sillä hetkellä sopi, enkä yhtään enempää. Sisko kuiskasi korvaani Ina Mayn kirjasta tutun mantran “I’m gonna get huuuuuuge…”, ja se yhdistyi mielessäni mielikuvaan sisäkkäisistä, ulospäin laajenevista ympyröistä. Tämä mielikuva auttoi tosi paljon vapauttamaan jännitystä niin että vauva pääsi liikkumaan joka ponnistuksella enemmän alaspäin. Kehoni toimi täydellisesti, ja minä annoin sen tehdä työtään. Tässä piilee ehkä lääkitsemättömän synnyttämisen kaikista hienoin piirre: aistit täysin, mitä kehossa tapahtuu, ja jos antaudut sille, voit tehdä kehon kanssa kauniisti yhteistyötä. 

Lopulta pää syntyi yhdellä pidemmällä ponnistuksella sulavasti ja kivuttomasti. Tunsin valtavaa energiaa koko synnytyssalissa, niin kuin kaikki huoneessa olijat olisivat virittyneet täysin samalle energiataajuudelle. Kaikki tiesivät – seuraavalla ponnistuksella vauva syntyy. Kätilö sanoi pään syntyneen, ja että seuraavaksi ponnistaisin koko kehon. Hän kielsi napakasti ilokaasun käytön ja otti maskin minulta pois. Hetkeksi hätäännyin – selviäisinkö seuraavasta ponnistuksesta ilman ilokaasun tukea? Mutta kätilö ilmoitti lempeän päättäväisesti, että haluan olla täysin kirkkain mielin kun vauva syntyy. Niinpä sitten otin viimeisen ponnistuksen vastaan ja mielettömän voiman ja energian vallatessa kehoni vauvan keho liukui kokonaan ulos. Tunsin jokaisen pienen poikamme kehon osan sen tullessa ulos: olkapäät, kädet, pepun ja jalat. Se oli uskomaton tunne.  Vauva oli syntynyt! Minut ohjattiin kääntymään pois konttaavasta asennosta, ja muistikuvani mukaan kätilö ohjasi käteni vauvan ympärille niin, että sain hänet nostettua ylös vedestä. Näimme toisemme nyt ensi kertaa, kun nostin vauvan kasvojeni eteen. Hän oli täydellinen! Maailman suloisimmat pienet kasvot minun kasvojani kohti. Poika oli täysin rauhallinen, ei inahdustakaan. Hän vain katsoi minua. En voinut tehdä muuta kuin itkeä ja nauraa, ja hokea: “hei rakas”. Näin että mieheni ja siskoni itkivät. Taustalla soi kappale jossa laulettiin “Halleluja”.

Tuossa hetkessä oli käsittämätöntä taikaa  – olimme todistaneet uuden elämän, poikamme, syntymisen ihmeen. 

Tärkeimmät “pelastusrenkaani” synnytyksessä:

Synnytystiimi: tiedän, että ilman miestäni, siskoani ja kätilöäni Johannaa synnytykseni olisi ollut tyystin erilainen, ja huomattavasti paljon vaikeampi. Heistä jokaisen rooli oli täysin korvaamaton. Doula-siskon läsnäololla ja lämpimällä olemuksella oli iso merkitys. Hänen lempeät kätensä ja kannustavat sanansa tuntuivat auttavan minua jokaisen synnytysaallon läpi. Mieheni tärkein rooli minun näkökulmastani oli vain olla läsnä, ja pysyä rinnallani rauhallisena. Hänen energiansa oli tyynnyttävä, ja aistin sen vaikka hän olisikin ollut etäämmällä. Saimme yhdessä kokea lapsemme syntymän hetken, ja se yhdistää meitä ikuisesti. Johanna puolestaan oli pelastava enkelini, joka puuttui rautaisella ammattitaidolla mutta äärimmäisellä kunnioituksella synnytykseen juuri silloin, kun se oli tarpeellista. 

Synnytysrauha sairaalassa: Oli ihan äärimmäisen tärkeää, että kätilö antoi meille sairaalassa synnytysrauhan. Hän puuttui synnytykseen vain silloin kun se oli todella tarpeellista, muutoin hän pysyi taustalla ja välillä vain tarkisteli tilannetta. Olin hyvin harvoina hetkinä tietoinen kätilön läsnäolosta.  

-Vesi: Vedessä synnyttäminen tuntui todella luonnolliselta. Parasta siinä oli, että supistusten välissä oli huomattavasti helpompi levätä ja vaihtaa asentoa kuin sängyllä synnyttäessä. Veden ihana kannatteleva voima auttoi ottamaan supistuksia vastaan. 

-Äänenkäyttö: Yllätyin siitä, kuinka tärkeää äänenkäytöstä muodostui heti synnytyksen alusta asti. Supistusten aikana tuotin spontaanisti matalaa “aaaaaaa…” ääntä (joka mielessäni edusti sanaa “avaa”). Ääneen keskittyminen intensiivisten supistusten aikana toimi minulla maadoittavan ankkurina. Hypnosynnytyksen mielikuvat ja ns. ”voimalauseet” yhdistyivät äänenkäyttöön kauniisti. Ääni soi kehossa ja positiivinen kuva tai ajatus auttoi mielenhallinnassa. 

-Yksinkertaiset affirmaatiot: Olin kuunnellut joidenkin kuukausien ajan ennen synnytystä päivittäin hypnosynnytyksen affirmaatioäänitteitä. Näiden affirmaatioiden ansiosta oloni oli synnytykseen mennessä luottavainen, ja tiedän niiden vaikuttaneen alitajunnassani synnytyksen aikana. Tärkeimmät affirmaationi olivat: “Pystyn siihen”, “Yksi aalto kerrallaan”, “Kehoni on täysin veltto ja rento”, “Päästän irti edellisestä supistuksesta”, “Antaudun”, ja “Annan kehoni tehdä töitä”. 

-Ilokaasu: Ilokaasu oli mukana auttamassa minua ylös synkästä synnytyskuilustani. Se toi mieleen keveyttä, ja vei intensiivisimmiltä tuntemuksilta terävimmän kärjen pois kuitenkin niin, että olin koko ajan täysin tietoinen kehoni tuntemuksista. 

-Tietämättömyys: Oli äärimmäisen tärkeää, etten tiennyt synnytykseen mennessäni sitä että vauva oli kookas (4.5kg) enkä sitä, että hän oli avotarjonnassa. Jos nämä faktat olisivat olleet tiedossani, olisi mieleeni varmasti hiipinyt epäilys siitä, voinko synnyttää vauvani luonnollisesti. Synnytin ensisynnyttäjänä kookkaan vauvan avotarjonnassa pienillä pintanaarmuilla, eli ilman repeämiä. Tämä olisi tuskin ollut mahdollista, jos minua olisi peloteltu vauvan koosta. Suurimman osan ajasta en myöskään ollut tietoinen kohdunsuun tilanteesta tai ajan kulumisesta synnytyksen aikana. Oli tärkeää, että sain olla omassa kuplassani enkä takertunut numeroihin, jotka loppupeleissä kertovat synnytyksen edistymisestä vain hyvin vähän. 

 

Lisää tarinoita

Etusivulle