Pienen kukkasen syntymä

Ennen laskettua aikaa supistuksia tulee viikon välein. Ensimmäisellä kerralla ne tuntuvat lähinnä voimakkailta kuukautiskivuilta alaselässä, mutta herättävät kuitenkin aamulla ylös sängystä. Lääkärintarkastuksessa viikolla 36 paikat ovat jo olleet hieman auki ja pehmenneet, vaikka en ole tunnistanut erityistä supistelua. Viikkoa ennen laskettua aikaa herään aamuyöllä supistuksiin, joita tulee 2-8 minuutin välein ja ne kestävät 1-2 minuuttia kerrallaan, mutta loppuvat noin kolmen tunnin kuluttua kokonaan. Supistuksista johtuen arvelen, että vauva syntyisi ennen laskettua aikaa, mutta supistuksia ei enää kuulu uudelleen. Laskettuna päivänä 13.6. alan olla kypsänä neljän seinän sisällä oloon ja lähdemme Iisalmeen viettämään kaupunkipäivää. Olo on ok ja tulee käveltyä ja oltua jalkojen päällä paljon. Edellispäivänä olen huomannut pienen möntin mahdollista limatulppaa housuissa.

Seuraavana päivänä 14.6. herään klo 6.20 supistuksiin. Ihmettelen, kun purentalihakset tuntuvat kipeiltä ja arvelen, että ehkä supistuksia on ollut jo jonkin aikaa, mutten ole herännyt niihin. Nousen pian sängystä, koska paikoillaan oleminen tuntuu hankalalta, ja kellotan supistuksia. Niitä tulee 2-7 minuutin välein ja ne kestävät noin minuutin, mutta ovat paljon voimakkaampia kuin edelliskerralla ja arvelen, että tällä kertaa päästään tositoimiin. Vessassa käydessä housuissa on ruskeaa tuhrua. Pysyn koko ajan liikkeessä, koska paikallaan oleminen tuntuu tukalalta, ja lähden mökkipihalle kävelemään. Mieli on positiivinen ja innostunut, ja alan valmistautumaan sairaalaan lähtöön. Herätän Lassen pari tuntia oman heräämiseni jälkeen, että tänään lähdetään Kuopioon. Haluan kuitenkin odottaa lähdön kanssa, kunnes olen aivan varma, etteivät supistukset lopu kesken kaiken. Lasse soittaa Elokuu –bändin musiikkia ja tuntuu hyvältä jammailla musiikkiin, joten otan varmuuden vuoksi myös menevää musiikkia mukaan synnytykseen. Syön vielä aamiaista, vaikka tuntuu hankalalta keskittyä syömiseen. Lassekin kommentoi sitä katsellessaan, että taitaa minulla olla vähän tukala olo.

Kymmenen maissa sanon, että eiköhän lähdetä, mutta kehotan Lassea vielä kastelemaan kasvimaan. Lassen puuhaillessa mökkiä lähtökuntoon menen jo istumaan autoon ja hengittelemään hidashengitystä eli pitkää, tasaista sisään- ja uloshengitystä. Olen rauhallinen ja keskittynyt, mutta lähtö alkaa jo tuntua tarpeelliselta. Auton ovi on auki ja katselen hyttysiä, jotka laskeutuvat auton pinnoille, mutta karttavat minua. Olo on meditatiivinen.

Viimein lähdemme matkaan klo 10.20. Supistuksia on kestänyt tähän mennessä neljä tuntia enkä ole kellottanut niitä sitten heräämisen. Lassea kiellän kuuntelemasta radiota ja keskityn itse silmät suljettuina hengittelemään ja kuuntelemaan sateenkaarirentoutusta iPodilta. Täytän sisäänhengityksellä mielikuvissani ilmapalloja ja uloshengityksellä lähetän ne ilmaan. Matkaa on 120 km, ja hieman ennen Kuopiota Lasse kysyy, mennäänkö sairaalaan vai ystävien luo, koska vaikutan hämmentävän rauhalliselta. Mennään ehdottomasti sairaalaan. KYSin aula on remontin keskellä, ja seesteisestä itsehypnoositilasta siirtyminen markkinatunnelman läpi kohti synnytysosastoa on erikoinen kokemus.

Olemme perillä klo 12, ja hetken vastaanottohenkilökunnan ihmettelyjen jälkeen – olemmehan Espoosta ja synnyttämässä Kuopiossa – kätilömme Mimmi esittäytyy ja ohjaa meidät tilavaan huoneeseen. Lasse lähtee pysäköimään autoa ja hakemaan sairaalakasseja, minä annan kätilölle synnytystoivelistan ja kerron, että toiveenamme on luonnollinen synnytys. Kestää jonkin aikaa ennen kuin ymmärrän olevani esitutkimushuoneen sijasta jo varsinaisessa synnytyssalissa. Kätilö lukee synnytystoivelistamme tarkkaan ja kommentoi positiivisesti, sanoo ehdottomasti kannustavansa toivomaamme luonnolliseen synnytykseen ja pitävänsä sitä hienona, mutta muistuttaa myös, etten olisi liian ankara itseäni kohtaan. Hän on myös hyvin kiinnostunut kuuntelemastani sateenkaarirentoutusnauhoitteesta ja muista keinoista, joita haluan käyttää. Ensin hän tunnustelee vatsaani päältäpäin käsin: “Voi kuinka siro vauva! Voi miten suloinen hän on!” Klo 12.10 mitataan vauvan sydänääniä, ja koska käyrä näyttää tasaista 130 leposykettä, minua pyydetään juomaan mehua. Sydänäänet vilkastuvat hieman. Supistuksia tulee 2-4 minuutin välein. Istun hetken lämpöpussi alaselän takana, paikallaan ollessa tuntuu hyvältä, mutta istuma- asennossa liikahtaminen aiheuttaa tukalaa oloa.

Klo 13 tehdään sisätutkimus, ja ilokseni kohdunsuu on avautunut 4 cm. Kohdunsuu on takana ja reuna hyvin ohut. Istun tutkimuksen jälkeen pallolle, mutta istuminen ei tunnu pallonkaan päällä kivalta, joten seison ja liikun pystyasennossa. Syön välipalaa, sisätutkimus on tuonut lisäpotkua supistuksiin ja olo alkaa olla tukalampi, joten siirryn sängylle hengittelemään ja kuuntelemaan sateenkaarirentoutusta. Tästä eteenpäin olen lähes koko ajan silmät kiinni omassa maailmassani ja ympärilläni tapahtuvat asiat eivät juurikaan rekisteröidy. Olen tallentanut muun muassa kaikenlaista tilanteeseen sopivaksi ajattelemaani musiikkia iPodiin, mutta lopulta annan vain sateenkaarirentoutuksen pyöriä toistolla taustanauhana koko loppusynnytyksen ajan. Lasse tarjoaa välillä juotavaa, kätilö antaa tilaa ja tarkkailee syrjemmältä. Siirryn konttausasentoon suihkuun, jossa Lasse suihkuttaa kuumaa vettä alaselkääni ja hieroo selkää, nämä tuntuvat hyvältä. Lasse ihmettelee, kuinka kuumaa vettä haluan selkääni, koska selkä kuulemma loistaa helakanpunaisena. Hengitän jatkuvasti hidashengitystä, mutta uloshengitys nenän kautta ei tunnu hyvältä, vaan hengitän sisään nenän kautta ja ulos suun kautta. Ajattelen hypnosynnytyksen mielikuvaa silkkinauhoista, jotka avautuvat kohdun ympäriltä, vaikka etukäteen valmistautuessa tämä mielikuva ei ole tuntunut itselleni toimivalta. Kätilö haluaa kuunnella uudelleen vauvan sydänääniä ja lupailee, että sen jälkeen pääsen ammeeseen. Supistuksia tulee 2-3 minuutin välein, mutta vauvan sydänäänet pysyvät leposykkeessä. Käyrien seuraaminen ja paikoillaan pysyminen hankaloittaa oloani, sillä muutoin keinutan lantiotani pienellä liikkeellä lähes koko ajan ja keskityn vain omaan maailmaani. Kätilö on vauvasta hieman huolissaan, koska sydänäänissä ei ilmene tavanomaista vaihtelua. Pääsen ammeeseen, jossa hengittelen, huokailen ja pyöriskelen, vesi tuntuu hyvältä.

Lasse käy välillä syömässä, jotta jaksaa taas olla tukenani, hypnoottinen rentoutusnauha ja kuuma, kostea ilma alkavat verottaa hänenkin jaksamistaan. Sydänääniä haluttaisiin kuunnella vielä kerran, mutta supistuksia tulee niin tiheästi ja voimakkaina, että kestää kauan ennen kuin suostun nousemaan ammeesta. Tälläkin kertaa vauva pysyy rauhallisena, mutta sisäreisieni hermoja kiskoo paikoillaan maatessa, olo on tukala ja alan kiemurrella ja roikkua kiinni Lassessa. Lasse huomaa, että kun en seuraa sydänkäyrää vauvan sydänäänet vaihtelevat enemmän, joten laitan silmät jälleen kiinni ja rentoudun, Lasse seuraa käyriä puolestamme ja alkaa tsemppaamaan minua sanallisesti, kehottaa keskittymään ja rentoutumaan, koska huomaa tukalammaksi käyneen oloni.

Kätilö käy keskustelemassa sydänkäyristä lääkärin kanssa, ilmeisesti lääkärin mielestä kaikki on hyvin, koska aiheeseen ei enää palata. Kätilö kysyy, saisiko tarkistaa kohdunkaulan tilanteen ja haluan itsekin kuulla, mikä tilanne on. Kätilö ratkeaa riemuun kohdunsuuta tarkistaessaan: “Minä niin toivoin tätä sinulle! Oi kun hienoa!” – kohdunsuu on 9 cm auki. Tämä tieto ja kätilön innostus rohkaisee minua kovasti, saan uutta voimaa. Saan vielä mennä ammeeseen tai suihkuun, mutta koska ammeeseen ei saa synnyttää tässä sairaalassa ja kun en usko enää kykeneväni nousemaan ammeesta pois, valitsen suihkun ja konttausasennon. Pian suihkuun pääsyn jälkeen poksahtaa lapsivesi ja verinen kökkäre virtaa alas viemäriin. Alkaa ponnistuttaa. Lasse vetää hälytysnarusta ja kylpyhuoneeseen pelmahtaa kätilöitä, oma kätilömme saapuu hetken kuluttua. Siirryn takaisin synnytyssaliin, kohdunsuu on täysin auki ja saan luvan antaa vauvan tulla.

Kätilö ehdottaa, että konttausasento voisi sopia minulle ja kokeilen sitä nojaten ylös nostettuun sängyn selkämään. Lisää lapsivettä roiskahtaa sängylle. Koen tarvitsevani lisää fyysistä tukea ja siirryn puoli-istuvaan asentoon, painan käsillä tukea alaselän alta. En pysty hengittelemään vauvaa rauhallisesti ulos, koska vatsalihaksissani tuntuu ahdistavalta ja kipeältä, vaan haluan käyttää lisävoimaa raajoista vauvaa ulospäin suuntaavan voiman luomiseen, hengityksen mukana purkautuu ääntä. Haron jaloillani tukea ja jalkapohjieni alle ilmestyy kätilön olkapäät tukea antamaan. Lasse on koko ajan vierelläni tukena. Kätilö tarkistaa tilanteen ja kysyy, haluanko kokeilla oman lapseni päätä, tunnen sormillani hiukset pienessä päässä ja saan taas lisää voimaa. Minulle esitellään saliin saapunut uusi kätilö, joka ottaa toisen jalkani tuettavaksi, mutta ote ei tunnu tukevalta, haron tukevampaa pintaa, Lasse tulkkaa toiveitani uudelle kätilölle. Alavatsassani alkaa tuntua väsymystä, vauvan pää venyttää alapään ihoa kipeästi, tuntuu etten jaksa. Kurkkuani kuivaa ja sattuu monen tunnin syvästä hengittämisestä. Saan kuulla, että vauvan pää on jo puoliksi ulkona ja korva näkyy, kokeilen lapseni päätä kädelläni ja tunnen odotettua enemmän päätä, pienen korvan… Toinen käsi on kuulemma poskella, kätilö kommentoi, että vauva juttelee jo. Kohta lapsi on ulkona, tuntuu “plo-o-oo-ps” ja avaan hämmentyneenä silmäni, pieni vaalea rääpäle on kätilön käsissä ja hänet lasketaan rinnalleni. Kysyn, onko hän tyttö vai poika, kätilö kysyy Lasselta miten on, Lasse toteaa vauvamme tytöksi. “Hei Lilja”, sanon.

Pieni ihminen itkee ensimmäisen itkunsa, katsoo minua virkeänä viirusilmänä, silmänympärykset vihaisen punaisina. Hän etsii rintaani, mutta löytää sen hämmentyneenä vasta hetkisen kuluttua, vierelleni siirrettynä. Jossain välissä jälkeiset syntyvät, ennakkotoiveeni mukaan ilman oksitosiinipiikkiä, ja minulle laitetaan kolme pintatikkiä välilihaan. Pieni perheemme saa viettää ensimmäiset yhteiset hetkensä rauhassa synnytyssalin hämärässä toisiamme ihastellen ja ihmetellen. Suihkussa käydessäni pieni hentoinen vauvamme antaa näytteen mahtavista äänivaroistaan punnituksen aikana, isän ihoa vasten hän merkkaa isän solisluuhun fritsun omistusmerkikseen.

Lilja syntyi klo 18.55, raskausviikolla 40+1. Hän painoin 3120 g, pituutta oli 48 cm ja päänympärys 33 cm. Sairaalasta saadussa synnytyskertomuksessa synnytyksen ensimmäisen eli avautumisvaiheen kestoksi on merkitty 11 h 45 min, toisen eli ponnistusvaiheen kestoksi 10 min ja kolmannen vaiheen eli jälkeisten syntymän kestoksi 15 min. Oma ajan- ja paikantajuni katosi hypnosynnytyksessä, enkä ole kovin tietoinen, mitä ympärilläni todellisuudessa tapahtui. Vaikka Lassen toimet on mainittu tässä vain muutamaan otteeseen, hän oli korvaamattoman tärkeä kumppani ja kanssakulkija koko synnytyksen ajan. Ihana kätilömme Mimmi suhtautui toiveisiimme suurella kunnioituksella eikä esimerkiksi kertaakaan kysellyt kivusta tai tarjonnut lääkkeellistä kivunlievitystä, juuri kuten olimme toivoneet. Suuri osa toivomamme luonnollisen synnytyksen onnistumisesta johtui yhdessä käymästämme hypnosynnytyskurssista ja ennakkoon tekemistäni rentoutus- ja mielikuvaharjoitteista, joiden johdosta olin luottavainen, rento ja rauhallinen ja koin, että minulla oli välineitä selviytyä synnytyksestä toivomallani tavalla. Olen hyvin onnellinen saatuani tämän mahdollisuuden. Niin, ja miksi Liljan sydänäänet pysyivät niin tasaisina koko synnytyksen ajan? Hän taisi nukkua rauhallisesti koko ajan 😉

Lisää kokemuksia

Etusivulle