Kesä 2014 oli heinäkuussa ja elokuussa jatkuvan helteinen. Vaikka raskaana oleminen ei niissä lämpötiloissa ollut herkkua, ei vauva-arkikaan hikisen nihkeissä tunnelmissa houkutellut. Päivät kuluivat Lukan kanssa hellemekossa hissuksiin tepastellen lähinnä lähipuistossa ja omalla pihalla. Liikkuminen paikasta toiseen oli lämmön ja supistusherkän kohdun takia minimaalista.

Pitkä kesä oli siis takana kun 19.8 maanantain ja tiistain välisenä yönä viikolla 41+2 tunsin ensimmäisiä kevyitä supistuksia harvakseltaan. Supistukset jatkuivat tiistaina noin puolen tunnin välein, joskus välissä saattoi olla tilapäisesti varttikin. Nuo kevyet tuntemukset eivät oloani häirinneet millään tavalla ja ajattelin synnytyksen olevan helposti vielä päivien päässä.

Nukuin tiistain ja keskiviikon välisen yön harvinaisen hyvin, vaikkakin aamuyöstä supistuksia tuntui valveunessa jonkin verran. Aamulla tunsin supistuksia silloin tällöin ja edellispäivästä poiketen pyysin miestäni Mikaa olemaan töissä puhelimen ääressä, jos vaikka soittaisin hänet kotiin avukseni. Lähdimme aamulla Lukan kanssa saattamaan Mikaa junalle ja tuona 15 minuutin kävelymatkan aikana supistuksia tuli viiden minuutin välein. Ne olivat kuitenkin niin hentoisen kevyitä että Mika lähti junalla töihin ja me tallustimme Lukan kanssa kaksin kotiin. Supistukset harvenivat taas, enkä oikeastaan huomannut niitä ennen kuin Lukaa nukuttaessa maatessani patjalla pojan sängyn vieressä tuutulaulua laulelemassa. Tuolloin sain yhden säikäyttävän kovan supistuksen joka pakotti kontilleen ja sai nukahtamaisillaan olleen Lukankin heräämään.

Pojan lopulta nukahdettua soitin Mummalle että Lukan olisi varmaan parasta tullan herättyään mummolaan. Sovimme lepääväni päiväunien ajan ja Mumman saapuvan tunnin päästä kello yksi.

Tuo tunti yksin rauhassa oli synnytykseni ihanin, mielenkiintoisin ja mieleenpainuvin vaihe. Olin käynyt loppuraskaudessa HypnoSynnytys-kurssin ja rentoutunut sen jälkeen säännöllisesti kurssiin sisältyvien rentoutusäänitteiden kanssa. Olin käyttänyt paljon aikaa luodakseni synnytyksestä helpon ja rauhallisen mielikuvan ja olin äärettömän utelias kokemaan, voiko synnytyksen voimaan (ns. kipuun) itse vaikuttaa mielen avulla. Jännitystä lisäsi se, että ”harjoitellessa” minusta aina tuntui, etten oikein osaa rentoutua ja pohdin, onnistuisikohan se synnytyksessäkään.

Oli uskomatonta tuon maagisen tunnin aikana kokea oman mielen mahti! Istuin jumppapallon päällä sohvatyynyihin nojaten ja kuuntelin rentoutusäänitettä. Ja koin valtavaa rauhaa ja pelkkiä aaltoja supistusten tullessa. Taisin itkeäkin hieman – on hienoimpia juttuja maailmassa tuntea tuolla tavalla kuinka voimakas oma mieli on. Upeaa kokea, kuinka mielessä voi ollakin vain juuri se yksi ajatus jota siellä haluaa ylläpitää ja jota on viikkojen ajan harjoitellut. Valmistautuessani synnytykseen en koskaan päässyt tähän keskittyneeseen mielentilaan, jonka nyt koin yksin olohuoneessani. Olen oikeastaan opiskellut tätä kehon ja mielen yhteyttä työni kautta jo useamman vuoden, mutten koskaan kokenut sitä itse vastaavalla tavalla käytännössä. Kyllä; kuun ja tähtien pitää olla oikeassa asennossa ja keskittymisen todella intensiivistä, mutta silloin se toimii: Mieli hallitsee kehoa, joka hallitsee mieltä, joka hallitsee kehoa, joka… Ne vain ovat yhtä joten tuo ajatus on loppumaton… Minua auttoi myösmielikuva puuduttavasta hanskasta, jonka mielessäni asetin alavatsalle supistuksen tullessa.

Mumma saapui ja Luka heräsi päiväuniltaan. Lumoukseni särkyi ja palasin taas arjen aherrukseen synnytykseni lomassa. Laitoin pojalle välipalaa ja pakkailin hänen tavaroitaan kyläreissua varten. Olin soittanut myös Mikalle, että tulisi yhden jälkeen kotiin. Kahden aikaan laitoin taustalle soimaan synnytysmusiikkiani, parin kuukauden aikana kerättyjä hyvän fiiliksen biisejä. Vähitellen supistuksissa alkoi olla sen verran voimaa että niiden tullessa käänsin äänet kovemmalle ja uppouduin biisiin heilumaan huipun ohi. Mika tuli näihin aikoihin kotiin ja sanoimme yhdessä heipat Lukalle ja Mummalle. Koti oli lähtöhässäkän jäljiltä sekaisin, joten enpä päässyt vieläkään uppoutumaan synnytykseeni – vaan siivoamaan. Järjestimme yhdessä paikat, minun heiluessani välillä musiikin tahdissa. Välillä kävimme pihalla nauttimassa alkaneen rankkasateen tunnelmasta.

Lukan synnytyksessä en ollut toiveestani huolimatta päässyt synnytysaltaaseen lapsiveden menon ja kohonneiden tulehdusarvojen vuoksi. Niinpä olin nyt hankkinut oman altaan jo kotiin ja aloimme neljän aikaan täytellä sitä. Se oli käyttämällämme letkulla melko hidasta hommaa ja jossakin vaiheessa tuntui, että käyn suihkuissa ennen kuin jatkamme taas täyttämistä. Samalla päätin että nyt on sopiva hetki soittaa ja pyytää myös doulaamme paikalle mukaan synnytykseen. Suihkussa supistuksia tuli niin tiuhaan että sain olla koko ajan hytkyttelemässä ja mumisemassa. Niin tai laulamassa, miksi sitä haluaakin kutsua. Äänenkäytöllä joka tapauksessa oli taas merkittävä rooli tässä toisessa synnytyksessä, kuten ensimmäisessäkin.
Tuntemukset eivät olleet mitenkään älyttömän voimakkaita mutta minua oli jo jonkin aikaa vaivannut pelokkuus, ja tunne siitä etten voi mitenkään rentoutua. Suihkussa tämä, jostakin alitajunnasta kumpuava tunne voimistui ja yks kaks päätin, ettemme täyttelekään enää allasta vaan lähdemme Kätilöopistolle. Doulamme ehti saapua parahiksi meille auttamaan autoon pakkautumisessa, kun vaihdoimmekin jo maisemaa. Hän ajoi sairaalalle etukäteen minun harjatessani vielä hiukset ja napatessani viimeisiä pikkujuttuja mukaan. Näin hän olisi perillä ottamassa minut huomaansa heti sairaalan ovella. Enpä päässyt altaaseen vieläkään. No, ehkä sairaalassa, ajattelin. Kello oli tässä kohtaa noin viisi.

Ajoimme keskustaa kohti ruuhka-aikaan ja Hakamäentiellä oli käynnissä remontti. Inhottava aika olla auton kyydissä synnyttämässä! Onneksi minulla oli tuttu synnytysrentoutus kuulokkeissani – viruin jumppapallon kanssa takapenkillä yrittäen uppoutumista korvissani kuuluvan äänen maailmaan, mutta näissä olosuhteissa se oli superhaastavaa. Matka oli muutenkin ihan tragikoominen. Mika kääntyi yllättäen Vihdintieltä Kehälle tavallisesta reitistämme poiketen juuri kun minulla oli alkamassa supistus. Avasin juuri silloin silmäni ja karjuin kurkku suorana takapenkiltä ” Mitä sä teet!!!??? EI KEHÄÄÄÄÄÄ—AAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAAA!!!!!!!!!” kun siihen asti isoin supistus hyökyi yli. Tuntui niin hyvältä saada kerrankin huutaa kurkkunsa pihalle toisen reittivalintojen takia! Kerrankin se mies sai kuulla tasan tarkkaan, mitä olin ajovalinnasta mieltä. Samalla purkautuivat siis kätevästi myös muutaman vuoden aikana pelkääjänpaikalla kertyneet turhautumat.

Pääsimme perille puoli kuuden jälkeen. Doulamme oli ovella ja kävelin tummissa laseissa hänen käsikynkässään täysin omaan maailmaani uppoutuneena hallin läpi synnytysosastolle. Mies parkkeerasi auton jonnekin sillä välin. Osastolla meille kerrottiin, että allashuone olisi noin vartin kuluttua valmis meitä varten ja meitä pyydettiin odottamaan jonkinlaisessa odotushuoneessa. Siellä oli myös toinen perhe parivuotiaan poikansa kanssa odottelemassa jotakin ja muistan ajatelleeni, että täällä ei kyllä kukaan voi synnyttää. No, jäimme kuitenkin synnyttelemään siihen huoneeseen, mistä onneksi löytyi kulman takaa vähän suojaisampi nurkka. Autossa ja tässä siirtymävaiheessa ennen varsinaiseen syntymähuoneeseen (siis synnytyssaliin) pääsyä korvillani oli taas rentoutusäänitteeni ja niistä oli jälleen suuri apu. Näissä olosuhteissa en tietenkään päässyt uppoutumaan rauhassa mielensisäiseen maailmaani, mutta sain jotakin mihin turvautua ja vajota sen lisäksi että doulamme ja hetken kuluttua odotustilaan saapunut Mika antoivat fyysistä tukea ja turvaa. No, henkistäkin toki, mutta tässä vaiheessa nojasin paljon enemmän mielessäni siihen mitä korvakuulokkeistani kuului. Kiitos niistä nauhoista, tässä synnytyksessä oli monta hetkeä jolloin todella tarvitsin niitä. Oli tunne että antakaa jotain, antakaa se tuttu rauhoittava ääni!

Kätilömme saapui noutamaan meitä odotustilasta. Olin helpottunut koska vaikken supistuksiltani pystynyt heti häntä tervehtimään, tunsin välittömästi, että meidän otettiin lämpimästi vastaan. Kesti vielä hetken, että huone saatiin tip top ja käveleskelimme parin supistuksen ajan käytävällä. Nojasin Mikaan supistuksen tullessa doulan painaessa lantiotani suoliluista paineentunnetta helpottaakseen.

Synnytyshuoneen ovella tuli supistus, jonka lopussa hämmästyksekseni koin ponnistamisen tarvetta. Olin ihmeissäni, koska ajattelin tuntemuksiini perusten olevani ehkä viiden – kuuden sentin tietämillä, mutten ainakaan ponnistamassa! Pari supistusta meni vielä ilman tätä tunnetta, mutta sitten tuli taas sellainen ettei ollut epäilystäkään – vauva syntyisi NYT. Emme ehtineet tehdä sisätutkimusta, kätilö totesi vain että saan myödätä ponnistamisen tarvetta. Kiire tuli vain vaihtaa synnytykseen sopivammat vaatteet päälle.

Paine oli valtava ja oli selvää että tämäkin, kuten esikoisen, ponnistusvaihe jäisi lyhyeksi. Halusin olla parin supistuksen ajan kontillani sängyn päällä Mikan ja doulan painaessa lantiotani kumpikin omalta puoleltaan. Se todella tuntui avaavan väylän vauvalle tulla. Kohtasupistuksen voima tässä asennossa kävi liian suureksi ja minun oli päästävä välittömästi synnytysjakkaralle, tuttuun paikkaan jossa Lukakin syntyi. Doulamme kertoi myöhemmin, että tässä vaiheessa olin ilmoittanut siirtymisestäni jakkaralle niin napakasti, etteivät villihevosetkaan olisi estäneet minua siirtymästä siihen välittömästi. Onneksi toive jakkarasta oli synnytystoivelistassani ja kätilö oli sen jostakin näinä minuutteina ehtinyt taikoa valmiiksi. Otin tässä vaiheessa supistuksiini ilokaasua, se auttoi ihanasti huimaan adrenaliinipiikkiin ja pelontunteeseen jonka se minussa laukaisi. On se vain hurjan tuntuista kun vauva syntyy, enkä voi tehdä asialle kerta kaikkiaan yhtään mitään. Molemmissa synnytyksissäni supistukset ovat olleet niin voimakkaita, etten ole juurikaan ponnistanut, lähinnä pidätellyt ja rentouttanut itseäni, ettei vauva syntyisi liian nopeasti. Tarkoitan, että ehdin itse vähän mukaan venytyksen tunteeseen jonka pään syntyminen aiheuttaa. Mitään repeämiä ei tästäkään synnytyksestä jäänyt.

Synnyit Lilja niin helposti, etten millään voinut uskoa sitä todeksi. Muutama minuutti ja olit maailmassa. Sinulla oli valtava musta tukka, pieni rakkaani, ja olit todella valmis, kaunis ja ihan sametinpehmeä vauva. Ainoa asia, joka minua vähän surettaa on se että koska napanuorasi oli harvinaisen lyhyt, se leikattiin poikki nopeasti syntymäsi jälkeen. En ylettynyt ottamaan sinua kehoani vasten, koska napanuoraa riitti ainoastaan niin pitkälle, että sain nostettua sinut reiteni päälle. Siinä sinulla oli kylmä ja vähän huono asento, siksi ei odoteltu napanuoran sykkimistä loppuun asti, vaan se leikattiin aika nopsaa niin että pääsit kunnolla syliini.

Olit ihana! Meillä oli kaunis pari – kolmetuntinen syntymähuoneessa kun kätilöt olivat kiireisiä, eivätkä ehtineet siirtää meitä osastolle. Olit ihoani vasten, söit ensimmäisen kerran ja nukuit sylissäni isän istuessa vieressä. Saimme olla ihan rauhassa. Ihailimme sinua niin, pikku tyttöni, ja valtava rakkaus sydämessäni syttyi sinua kohtaan noina tunteina sellaisena kuin se on tänäkin päivänä.