Eräänä alkukesäisenä yönä muutama vuosi sitten heräsin reippaisiin supistuksiin. Nousin sängystä – ja lapsivedet roiskahtivat varpailleni. Minua jännitti, mutta enemmän kuin jännittynyt, olin riemuissani. Kauan odotettu esikoisemme olisi pian sylissämme!

Ajelimme puolisoni kanssa hyväntuulisina kohti sairaalaa. Puolisoni kuunteli ajaessaan tyytyväisenä musiikkia ja minä istuin rauhallisena vieressä, katselin hiljaista tietä ja pelloilta nousevaa usvaa. Tarkkailin supistusten kestoa ja välejä ja mietin, miten peruuttamattoman erilaista elämämme olisikaan muutaman päivän päästä, kun palaisimme kolmisin takaisin kotiin.

En ollut osannut valmistautua ensisynnytykseeni. Olin lukenut liudan synnytyskertomuksia netistä ja tutustunut akupisteisiin, joiden avulla synnytyskipuja olisi mahdollista helpottaa, mutta olin myös uskonut niitä monilukuisia sukulaisia, kylänmiehiä ja terveydenhuollon ammattihenkilöitä, jotka olivat antaneet minulle synnytystä varten vain yhden neuvon: ”Synnytykseen ei voi valmistautua. Menette vain sinne sairaalaan. Kyllä ne siellä osaavat ja pitävät teistä huolen”.

Sairaalassa synnytyksen tunnelma muuttui peruuttamattomasti. Meidän ja synnytystämme hoitaneen kiireisen kätilön henkilökemiat eivät kohdanneet lainkaan, emmekä tienneet, että kätilön vaihtoa olisi mahdollista pyytää. Huomasimme pian, että rutiineja korostavassa synnytyksen hoidossa minulle, puolisolleni ja vauvallemme oli kirjoitettu valmiit roolit, joissa meidän oletettiin itsestään selvästi pitäytyvän. Ensisynnyttäjä-äidin rooli oli synnyttää hitaasti ja tuskallisesti mutta puudutteista helpotusta saaden, ja tähän rooliin minä ajauduin, vaikken kokenut sitä omakseni. Vähäinen valmistautumiseni yhdistettynä huonosti toimiviin henkilökemioihin ja kommunikaatioon muutti synnyttämisen riemun peloksi.

En missään vaiheessa synnytystä kokenut, etten pärjäisi synnytyskivun kanssa. Tästä huolimatta päädyin epiduraaliin, koska ”Ikinä ei voi tietää, kuinka kauan synnytys kestää”, ”On mahdotonta ennustaa, kuinka kovaksi kipu vielä yltyy” ja ”Kaikki ensisynnyttäjät haluavat epiduraalin”. Epiduraali sitoi minut ahdistuneena sänkyyn, vei fyysiset tuntemukset ja supistuksiltani tehon sekä johti lopulta siihen, että esikoistyttäreni syntyi imukuppiulosautolla.
Ensisynnytykseni jätti minuun syvän henkisen trauman. Koen jääneeni synnytyssalissa ilman riittävää henkilökunnan ja puolison tukea, ilman riittävää informaatiota synnytyksen edistymisestä ja ilman todellista mahdollisuutta tehdä synnytyksen hoitoa koskevia päätöksiä. Tullessani sairaalaan koin olevani aktiivinen synnyttävä äiti, mutta synnytyssalissa nousseen pelon ja pelon myötä liikkeelle lähteneen toimenpidevyöryn myötä minusta tuli passiivinen potilas, oman synnytykseni sivustakatsoja. Myös puolisoni joutui synnytyssalissa passiiviseen rooliin ja vain katseli avuttomana vierestä, kun toimenpide seurasi toista. Jo synnyttäneiden vuodeosastolla vauva rinnallani minä vannoin itselleni, että synnyttäisin vielä joskus uudelleen sellaisella tavalla, joka haavoittamisen sijaan vahvistaisi sekä minua että perhettäni.

Kun esikoisemme oli hieman yli vuoden ikäinen, tulin uudelleen raskaaksi. Tiesin, että minun olisi toimittava toisin kuin ensimmäisellä kerralla, ja aloitin synnytykseen valmistautumisen heti positiivisen raskaustestin tehtyäni. Luin pinon synnytyskirjallisuutta, etsin sopivan doulan ja mikä parasta, löysin HypnoSynnytyksen. Osallistuimme puolisoni kanssa Jaana Cowasjin Luonnollinen synnytys -valmennukseen kolmea kuukautta ennen kuopuksemme syntymää, ja jo pelkkä valmennus tuntui minusta voimaannuttavalta. Traumaattisen ensisynnytyksen jälkeen oli huikeaa löytää tie, jota kulkemalla minun olisi mahdollista pitää kiinni omasta toimijuudestani synnytyssalissa ja saada kaipaamani positiivinen, korjaava synnytyskokemus.
Kurssin jälkeen minä ja puolisoni harjoittelimme HypnoSynnytys -tekniikoita päivittäin. Kuuntelin Sateenkaarirentoutus-äänitettä iltaisin mennessäni nukkumaan ja mietin positiivisia synnytysaffirmaatioita kotitöitä tehdessäni. Kevytkosketushieronnasta tuli olennainen osa elokuvien ja Netflix-sarjojen katseluamme. Kun synnytys vihdoin alkoi, rentoutuminen oli jo sujahtanut selkäytimeeni. Autossa matkalla sairaalaan kuuntelin Sateenkaarirentoutusta kuulokkeilla tabletiltani ja nukahdin. Heräsin, kun vajaan tunnin päästä kurvasimme sairaalan pihaan. Synnytysvastaanotolla todettiin, että nokosteni aikana kohdunsuuni oli auennut jo seitsemään senttiin.

Yllätyssuuri 4,5-kiloinen kuopuksemme syntyi muutamaa tuntia myöhemmin Sateenkaarirentoutus-äänitteen edelleen soidessa. Hän syntyi kauniisti, rauhallisesti ja ilman tarvetta lääkkeelliselle kivunlievitykselle. Minä en myöskään tarvinnut synnytyksen jälkeen yhtään tikkiä. Ennen synnytystä ajattelin, että jos jossain vaiheessa koen tarvitsevani lääkkeitä kipuun, minä pyydän niitä, mutta sitä hetkeä ei synnytyksessä lopulta koskaan tullut, sillä rento, omalla painollaan edennyt synnytykseni ei ollut tuskallinen. Synnytystuntemukseni olivat voimakkaita ja minun oli keskityttävä herpaantumatta pysyäkseni niiden aikana rentoutuneena, mutta ne olivat kuin turvallisia aaltoja, joiden varaan saatoin heittäytyä kellumaan ja joiden saatoin luottaa vievän minua eteenpäin. Istuin jumppapallolla korkealle nostettuun sänkyyn nojaten, ja aallon noustessa puolisoni hieroi selkääni ja minä vedin sängyn toisella puolen istuvan doulamme käsistä laulaen samalla matalaa a-äännettä. Aaltojen välissä minä torkuin. HypnoSynnyttäjiin tottumaton doulamme pohti – mutta kertoi asiasta toki vasta synnytyksen jälkeen – oliko synnytykseni lakannut etenemästä, sillä en missään vaiheessa vaikuttanut ”tyypillisen kärsivältä”. Synnytyksen jälkeen kätilömme totesi, että harva pystyy synnyttämään noin suurta lasta ilman puudutteita, sillä suurta vauvaa synnyttäessä on vaikea rentoutua niin hyvin, että lapsi mahtuu laskeutumaan kunnolla. HypnoSynnytys -valmennuksesta oli minulle enemmän hyötyä kuin etukäteen osasin edes aavistaa.

HypnoSynnytykseni oli upea, voimaannuttava ja rakkaudentäyteinen kokemus. Synnytin samassa sairaalassa kuin ensimmäisellä kertaa, mutta toinen synnytykseni oli aivan toisesta maailmasta kuin ensimmäinen. Toisella kertaa sain olla äiti, aktiivinen toimija, synnytyksen keskushenkilö, ikiaikaisen vahva nainen. Toisella kertaa puolisollani oli selkeä rooli synnytyskumppaninani, ja kokemus oli todella positiivinen myös hänelle. Mikä parasta, HypnoSynnytyksen avulla vauvamme sai tulla maailmaan hyvin lempeästi ja pääsi ihokontaktiin kanssani heti syntymänsä jälkeen. Lapsi tuntui ensikohtaamisesta lähtien syvästi omalta.

Minä olen ylpeä siitä, mihin kehoni pystyi. Erityisen ylpeä olen kuitenkin siitä, mihin mieleni pystyi. Kykenin synnyttämään omalla tavallani, vaikka synnytin samassa sairaalassa, jossa koin traumaattisen ensisynnytykseni. Olen todella onnellinen siitä, että sain HypnoSynnytys-kokemukseni, sillä se oli juuri se korjaava kokemus, jota uskalsin traumasta huolimatta toivoa ja tavoitella. Ensimmäisellä kerralla olin synnytyksen jäljiltä kuin rekan yliajama pikkulintu, mutta toisella kertaa olin täynnä voimaa, onnea, rakkautta, iloa ja varmuutta. Vaikka usein kuulee sanottavan muuta, synnytykseen voi ja ehdottomasti myös kannattaa valmistautua. Oma valmistautumiseni paitsi auttoi minua saavuttamaan voimaannuttavan synnytyskokemuksen myös avasi minulle uusia ammatillisia uria: kouluttauduin keväällä HypnoSynnytys-valmentajaksi. Toivon, että tulevaisuudessa voin omalla panoksellani edesauttaa suomalaisen synnytyskulttuurin muutosta lempeämpään, luottavaisempaan ja perhelähtöisempään suuntaan.